torstai 30. marraskuuta 2017

A Groovy kind of Love

Marraskuun viimeinen päivä. Marrasputken loppuraportin aika.

Kuun alussa kirjoitin kirjoittavani tänne joka päivä tämän kuukauden ajan. Yleensä kyllä pidän sanani, enkä lupaa sellaista, mitä en voi pitää. Mutta nyt lupasin liikoja, myönnän. Ja pyydän anteeksi! En osannut kuvitellakaan etukäteen, millainen tästä marraskuusta muodostuisi. Jostakin oli pakko tinkiä, ja kun olin jo tinkinyt siivouksesta, tämä blogin kirjoitus oli seuraavana vuorossa. Kirjoittaminen katkesi oikeastaan siihen, että sain "koulu"esseiden kirjoittamisten myötä jonkinlaisen kirjoitusähkyn; en vain kyennyt kirjoittamaan koneella yhtään ylimääräistä sanaa.

Juoksuputkesta pidin kiinni kynsin hampain. Tosin varpaissa ei juuri kynsiä ole maratonin jäljiltä, ja yksi hammaskin lohkesi tässä putken aikana. Mutta sain kuin sainkin pidettyä putken kasassa!

Ne tärkeimmät.
En ole koskaan elämässäni tehnyt juoksulenkkiä näin monena peräkkäisenä päivänä. Joskus on ollut kuuden juoksupäivän viikkoja, yleensä minulla on juoksutreenikertoja 3-4/viikko. Olin suunnitellut, että juoksisin keskimäärin 5 km päivässä (150 km yhteensä), hitaalla vauhdilla. Ajattelin, että tuo on niin vähäinen määrä, että kehoni todennäköisesti sen kestäisi, mutta saisin kasaan edes jonkinlaisen määrän kilometrejä. Kuukauden puolivälin jälkeen alkoi muuttujia ilmaantua kuitenkin odotettua enemmän normaalien arkihaasteiden rinnalle, ja välillä oli lähes mahdotonta irroittaa edes sitä 25 minuuttia vuorokaudesta juoksua varten. Se vaati kuitenkin minuutteja myös ympärilleen; vaatteet oli vaihdettava ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi suihkussakin oli lenkin jälkeen käytävä. Ja koska noin 90%:lla lenkeistä satoi jotakin, sai kamoja ripustella kuivumaan ja pestä enemmän kuin tarpeeksi. Sen lisäksi että sitä märkää tuli taivaalta, sitä oli myös jalkojen alla. Vielä viikko sitten näytti pahasti siltä, etten tulisi saavuttamaan edes tuota asettamaani minimiä. Toivoin, että saisin edes 140 juoksukilsaa kasaan.

Mutta tämä viimeinen viikko on ollut huippu! Perjantainen semipitkis uusiin polkuihin tutustuen mudassa ja vesilammikoissa sai jonkinlaisen nosteen päälle. Sunnuntaina 10 kilometriä mäkitreeniä antoi henkistä lisäpontta, etenkin kun seuraavana päivänä juoksu tuntui vallan kevyeltä. Tiistai oli putken ruumiillisesti pahin päivä, takana oli uneton yö fibromyalgiakipujen vuoksi ja iltapäivällä iski vielä järkyttävä päänsärky. Kipulääkkeet oksettivat ja mietin, että miten ikinä selviäisin juoksemaan. Sain kuitenkin otettua 15 minuutin torkut alkuillasta, ja väkisin raahasin itseni niiden jälkeen pihalle räntäsateeseen. Oksetti. Sydänkin takoi lisälyöntejä. Sykkeet olivat taivaissa, vaikka aloitin etanaakin hitaammin. "No, hissukseen 25 minuuttia", ajattelin. Jossain vaiheessa päätin, että hölkkään neljä kilometriä, sitten kasassa olisi 144 kilsaa. Jäisi vain kuusi kilometriä minimitavoitteseen, 3 km päivää kohti. Saisi tapahtua oikeastaan lähes mitä vain, niin noista selviäisin. Eilen juoksin noista puuttuvasta kuudesta kilsasta 4.5. Tälle päivälle jäi siis enää vaivaiset 1.5 km. Mutta vaikea on juoksemalla saada menemään tuollaiseen matkaan 25 minuuttia! Joten päätinkin, että juoksen 6.5 km. Ja näin siinä sitten kävi:

"Munkki päivässä pitää pyllyn pyöreänä"
Lähdin aamupäivällä, ajatuksenani hoitaa juosten yksi opiskeluasia, mikä vaati työharjoittelupaikallani käyntiä lähellä Pispalaa. Sinne on meiltä 3,1 km. Pieni lisälenkki siihen, ja tulisi sopivasti 6.5 km. Hoidettuani asiani ajattelin tehdä sen tarvittavan lenkuran Pyynikinharjulla ja kipusin sinne. Sieraimiini leijaili vastustamaton munkin tuoksu näkötornilta. "Olen ehkä yhden munkin ansainnut marrasputken päätöspäivän kunniaksi", ajattelin ja syljeneritykseni lisääntyi kuin koiralla. Tai vähän kauniimmin ilmaistuna vesi herahti kielelleni. Mittari pauselle ja munkille ja mehulle. Näkötornin munkkikahvila on kyllä huippu paikka. Noin konkreettisestikin: sijaitseehan se maailman korkeimmalla harjulla. Sen lisäksi siellä on loistava palvelu ja parhaimmat maistamani munkit. Pyyhittyäni enimmät sokerit suupielistäni kiitin henkilökuntaa ja lähdin kipittämään harjua alaspäin. Oli pakko mennä hiljaa, ettei hyvänmakuinen munkki palaisi matkaltaan kohti pohjukaissuolta pahanmakuisena.

Mää ja hymy
Lähestyessäni kuutta kilometriä vastaani tuli herrasmies. Mies pysähtyi ja jäi katsomaan minua hymyillen, kun juoksin häntä kohti. Ollessani parin metrin päässä mies sanoi, edelleen hymyillen:"No siinä on hyvä meininki!" "Kiitos", vastasin hymyillen takaisin, ja ajattelin, että niinpäs onkin! Jos on näin hyvä meininki, että se näkyy päällekin päin, niin miksen jatkaisi lenkkiäni vähän pidemmälle? Kerta kiellon päälle, eli yksi viisi kilsaa lisää? Ja niinhän minä päätin tehdä. Kilometrit eivät ole koskaan tuntuneet yhtä helpoilta. Mietin äkkiä päässäni reittiä; vessa on oltava matkan varrella, crohninen suoleni ei ehkä sulata munkkia koko matkaa. Sujuvasti jatkoin eteenpäin Iidesjärven eteläpuolta kohti Hervantaa. Kalevan Prismalle olisi helppo poiketa. Kymppi tuli täyteen. Takamus alkoi jäätyä. Kohta olisin Prismalla. "Jos juoksen täältä kotiin, 11.5 km ylittyy. Jospa juoksenkin 16.5 km. Tasakilsoihin on päästävä." (Älkää kysykö miksi, se vaan nyt on joku juttu). "Käyn Prismassa vessassa ja ostan juotavaa", mietin itsekseni. "Persus kyllä jäätyy". Pääsin Prismalle ja keksin ratkaisun: ostan merinokalsarit! Niinpä hain juotavaa ja villapökät, vessaan vaihtamaan villaa trikoiden alle ja samalla oli hyvä tankata vähän nestettä. Mielessä häivähti puolimaran mahdollisuus. "Olet hullu", sanoin itselleni. "Niin olenkin", vastasin itselleni takaisin. Lähdin jatkamaan matkaa. Hetken aikaa oli ihan hirvittävän kylmä, tauko ei ollut hyvä juttu. Mutta persus alkoi lämmetä ja samoin muu kroppa. Pian olin jälleen flowssa. Ihmettelin, miten voi kilsat tuntua niin helpoilta. Suuntasin kohti Kauppia. Mietin sopivaa reittiä saadakseni 16.5 km sujuvasti täyteen. Kaupin pesiskentälle päästyäni mittarissa oli 14 km. "Tästä suurinpiirtein suoraan kotiin, niin on kilsat täynnä!" Hah! Pitäisihän minun itseni tuntea. Jos kerran päässäni oli käynyt ajatus puolimarasta, niin eihän ne jalat silloin suorinta reittiä mene! Huomasin kääntyväni tutulle "helppo kolmosen" hiihtoreitille. Kiersin Kaupissa neljän kilsan verran. "Siinä on hyvä meininki" kaikui korvissani. Ylämäetkin menivät tuosta vain, en edes ajatellut käveleväni. Mietin, että olen varmaankin jotenkin irtaantunut ruumiistani ja eksynyt jonkun toisen kroppaan; tuntui liian helpolta. Kiersin Lapinniemen kautta. 20 kilsan kohdalla mittari ilmoitti, että akun varaus vähäinen. "Shit!" Akun täytyy kestää loppuun asti! Kiristin vauhtia. Sekin oli helppoa! Mitä ihmettä! Vilkaisin mittariin, menin jotain nelosella alkavaa vauhtia. Superetana! Ehkä noin 20 metriä ennen kotiovea sain 21.5 km täyteen.

Vauhdinotto Pyynikinharjulta kantoi pitkälle

Olen enemmän kuin iloinen, että päätin osallistua marrasputkeen. Vaikka tekeminen on täysin vapaaehtoista, minulla tuollainen nostaa sisäisen kilpailuhenkeni esiin; tosin kilpailen tässä lajissa vain ja ainoastaan itseni kanssa. Se toimii hyvänä niskasta kiinni pitäjänä; moni lenkki olisi ilman putkea jäänyt tekemättä. Ja jokaisen lenkin jälkeen olo oli kuitenkin aina parempi kuin ennen lenkkiä.

Juoksin oman kuukausiennätykseni, edellinen taitaa olla jotain 160 km:n luokkaa. Nyt kirin kilometrit 170:een! En siis muutenkaan juokse määrällisesti paljon, tai en ole voinut juosta, koska crohn on äitynyt suuremmista juoksumääristä. Mutta näköjään sekin alkaa pikku hiljaa siedättyä myös määrän kasvattamiseen, ja mikäs sen parempi! Huomasin muuten yhden uuden asian tässä ihmiskokeessani: Mitä surkeampi keli, sen parempi fiilis minulla on juoksun jälkeen. Olen myös oppinut olemaan pelkäämättä pimeillä metsäpoluilla. Otsalamppulenkeistä ylhäisessä yksinäisyydessäni on tullut lähes meditatiivisia. Nostan hattua itselleni ja marrasputkelle, tämä on ollut todellinen mahdollisuuksien marraskuu kaikkine yllätyksineen!

Juoksu on. A Groovy kind of Love.  Phil Collins: A Groovy kind of Love






2 kommenttia:

  1. Asennetta! Monesti näissä haasteissa oppii jotain uutta itsestään ja saa ehkä uuden suunnan harjoittelulleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin! Ja ilman tällaista haastetta en olisi uskaltanut edes kokeilla, voisinko juosta päivittäin. Enhän nytkään tiennyt, miten tulee käymään, mutta kollektiivisuus tuo rohkeutta yrittää.

      Poista