A Groovy kind of Love

Marraskuun viimeinen päivä. Marrasputken loppuraportin aika.

Kuun alussa kirjoitin kirjoittavani tänne joka päivä tämän kuukauden ajan. Yleensä kyllä pidän sanani, enkä lupaa sellaista, mitä en voi pitää. Mutta nyt lupasin liikoja, myönnän. Ja pyydän anteeksi! En osannut kuvitellakaan etukäteen, millainen tästä marraskuusta muodostuisi. Jostakin oli pakko tinkiä, ja kun olin jo tinkinyt siivouksesta, tämä blogin kirjoitus oli seuraavana vuorossa. Kirjoittaminen katkesi oikeastaan siihen, että sain "koulu"esseiden kirjoittamisten myötä jonkinlaisen kirjoitusähkyn; en vain kyennyt kirjoittamaan koneella yhtään ylimääräistä sanaa.

Juoksuputkesta pidin kiinni kynsin hampain. Tosin varpaissa ei juuri kynsiä ole maratonin jäljiltä, ja yksi hammaskin lohkesi tässä putken aikana. Mutta sain kuin sainkin pidettyä putken kasassa!

Ne tärkeimmät.

En ole koskaan elämässäni tehnyt juoksulenkkiä näin monena peräkkäisenä päivänä. Joskus on ollut kuuden juoksupäivän viikkoja, yleensä minulla on juoksutreenikertoja 3-4/viikko. Olin suunnitellut, että juoksisin keskimäärin 5 km päivässä (150 km yhteensä), hitaalla vauhdilla. Ajattelin, että tuo on niin vähäinen määrä, että kehoni todennäköisesti sen kestäisi, mutta saisin kasaan edes jonkinlaisen määrän kilometrejä. Kuukauden puolivälin jälkeen alkoi muuttujia ilmaantua kuitenkin odotettua enemmän normaalien arkihaasteiden rinnalle, ja välillä oli lähes mahdotonta irroittaa edes sitä 25 minuuttia vuorokaudesta juoksua varten. Se vaati kuitenkin minuutteja myös ympärilleen; vaatteet oli vaihdettava ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi suihkussakin oli lenkin jälkeen käytävä. Ja koska noin 90%:lla lenkeistä satoi jotakin, sai kamoja ripustella kuivumaan ja pestä enemmän kuin tarpeeksi. Sen lisäksi että sitä märkää tuli taivaalta, sitä oli myös jalkojen alla. Vielä viikko sitten näytti pahasti siltä, etten tulisi saavuttamaan edes tuota asettamaani minimiä. Toivoin, että saisin edes 140 juoksukilsaa kasaan.

Mutta tämä viimeinen viikko on ollut huippu! Perjantainen semipitkis uusiin polkuihin tutustuen mudassa ja vesilammikoissa sai jonkinlaisen nosteen päälle. Sunnuntaina 10 kilometriä mäkitreeniä antoi henkistä lisäpontta, etenkin kun seuraavana päivänä juoksu tuntui vallan kevyeltä. Tiistai oli putken ruumiillisesti pahin päivä, takana oli uneton yö fibromyalgiakipujen vuoksi ja iltapäivällä iski vielä järkyttävä päänsärky. Kipulääkkeet oksettivat ja mietin, että miten ikinä selviäisin juoksemaan. Sain kuitenkin otettua 15 minuutin torkut alkuillasta, ja väkisin raahasin itseni niiden jälkeen pihalle räntäsateeseen. Oksetti. Sydänkin takoi lisälyöntejä. Sykkeet olivat taivaissa, vaikka aloitin etanaakin hitaammin. "No, hissukseen 25 minuuttia", ajattelin. Jossain vaiheessa päätin, että hölkkään neljä kilometriä, sitten kasassa olisi 144 kilsaa. Jäisi vain kuusi kilometriä minimitavoitteseen, 3 km päivää kohti. Saisi tapahtua oikeastaan lähes mitä vain, niin noista selviäisin. Eilen juoksin noista puuttuvasta kuudesta kilsasta 4.5. Tälle päivälle jäi siis enää vaivaiset 1.5 km. Mutta vaikea on juoksemalla saada menemään tuollaiseen matkaan 25 minuuttia! Joten päätinkin, että juoksen 6.5 km. Ja näin siinä sitten kävi:

"Munkki päivässä pitää pyllyn pyöreänä"

Lähdin aamupäivällä, ajatuksenani hoitaa juosten yksi opiskeluasia, mikä vaati työharjoittelupaikallani käyntiä lähellä Pispalaa. Sinne on meiltä 3,1 km. Pieni lisälenkki siihen, ja tulisi sopivasti 6.5 km. Hoidettuani asiani ajattelin tehdä sen tarvittavan lenkuran Pyynikinharjulla ja kipusin sinne. Sieraimiini leijaili vastustamaton munkin tuoksu näkötornilta. "Olen ehkä yhden munkin ansainnut marrasputken päätöspäivän kunniaksi", ajattelin ja syljeneritykseni lisääntyi kuin koiralla. Tai vähän kauniimmin ilmaistuna vesi herahti kielelleni. Mittari pauselle ja munkille ja mehulle. Näkötornin munkkikahvila on kyllä huippu paikka. Noin konkreettisestikin: sijaitseehan se maailman korkeimmalla harjulla. Sen lisäksi siellä on loistava palvelu ja parhaimmat maistamani munkit. Pyyhittyäni enimmät sokerit suupielistäni kiitin henkilökuntaa ja lähdin kipittämään harjua alaspäin. Oli pakko mennä hiljaa, ettei hyvänmakuinen munkki palaisi matkaltaan kohti pohjukaissuolta pahanmakuisena.

Mää ja hymy

Lähestyessäni kuutta kilometriä vastaani tuli herrasmies. Mies pysähtyi ja jäi katsomaan minua hymyillen, kun juoksin häntä kohti. Ollessani parin metrin päässä mies sanoi, edelleen hymyillen:"No siinä on hyvä meininki!" "Kiitos", vastasin hymyillen takaisin, ja ajattelin, että niinpäs onkin! Jos on näin hyvä meininki, että se näkyy päällekin päin, niin miksen jatkaisi lenkkiäni vähän pidemmälle? Kerta kiellon päälle, eli yksi viisi kilsaa lisää? Ja niinhän minä päätin tehdä. Kilometrit eivät ole koskaan tuntuneet yhtä helpoilta. Mietin äkkiä päässäni reittiä; vessa on oltava matkan varrella, crohninen suoleni ei ehkä sulata munkkia koko matkaa. Sujuvasti jatkoin eteenpäin Iidesjärven eteläpuolta kohti Hervantaa. Kalevan Prismalle olisi helppo poiketa. Kymppi tuli täyteen. Takamus alkoi jäätyä. Kohta olisin Prismalla. "Jos juoksen täältä kotiin, 11.5 km ylittyy. Jospa juoksenkin 16.5 km. Tasakilsoihin on päästävä." (Älkää kysykö miksi, se vaan nyt on joku juttu). "Käyn Prismassa vessassa ja ostan juotavaa", mietin itsekseni. "Persus kyllä jäätyy". Pääsin Prismalle ja keksin ratkaisun: ostan merinokalsarit! Niinpä hain juotavaa ja villapökät, vessaan vaihtamaan villaa trikoiden alle ja samalla oli hyvä tankata vähän nestettä. Mielessä häivähti puolimaran mahdollisuus. "Olet hullu", sanoin itselleni. "Niin olenkin", vastasin itselleni takaisin. Lähdin jatkamaan matkaa. Hetken aikaa oli ihan hirvittävän kylmä, tauko ei ollut hyvä juttu. Mutta persus alkoi lämmetä ja samoin muu kroppa. Pian olin jälleen flowssa. Ihmettelin, miten voi kilsat tuntua niin helpoilta. Suuntasin kohti Kauppia. Mietin sopivaa reittiä saadakseni 16.5 km sujuvasti täyteen. Kaupin pesiskentälle päästyäni mittarissa oli 14 km. "Tästä suurinpiirtein suoraan kotiin, niin on kilsat täynnä!" Hah! Pitäisihän minun itseni tuntea. Jos kerran päässäni oli käynyt ajatus puolimarasta, niin eihän ne jalat silloin suorinta reittiä mene! Huomasin kääntyväni tutulle "helppo kolmosen" hiihtoreitille. Kiersin Kaupissa neljän kilsan verran. "Siinä on hyvä meininki" kaikui korvissani. Ylämäetkin menivät tuosta vain, en edes ajatellut käveleväni. Mietin, että olen varmaankin jotenkin irtaantunut ruumiistani ja eksynyt jonkun toisen kroppaan; tuntui liian helpolta. Kiersin Lapinniemen kautta. 20 kilsan kohdalla mittari ilmoitti, että akun varaus vähäinen. "Shit!" Akun täytyy kestää loppuun asti! Kiristin vauhtia. Sekin oli helppoa! Mitä ihmettä! Vilkaisin mittariin, menin jotain nelosella alkavaa vauhtia. Superetana! Ehkä noin 20 metriä ennen kotiovea sain 21.5 km täyteen.

Vauhdinotto Pyynikinharjulta kantoi pitkälle

Olen enemmän kuin iloinen, että päätin osallistua marrasputkeen. Vaikka tekeminen on täysin vapaaehtoista, minulla tuollainen nostaa sisäisen kilpailuhenkeni esiin; tosin kilpailen tässä lajissa vain ja ainoastaan itseni kanssa. Se toimii hyvänä niskasta kiinni pitäjänä; moni lenkki olisi ilman putkea jäänyt tekemättä. Ja jokaisen lenkin jälkeen olo oli kuitenkin aina parempi kuin ennen lenkkiä.

Juoksin oman kuukausiennätykseni, edellinen taitaa olla jotain 160 km:n luokkaa. Nyt kirin kilometrit 170:een! En siis muutenkaan juokse määrällisesti paljon, tai en ole voinut juosta, koska crohn on äitynyt suuremmista juoksumääristä. Mutta näköjään sekin alkaa pikku hiljaa siedättyä myös määrän kasvattamiseen, ja mikäs sen parempi! Huomasin muuten yhden uuden asian tässä ihmiskokeessani: Mitä surkeampi keli, sen parempi fiilis minulla on juoksun jälkeen. Olen myös oppinut olemaan pelkäämättä pimeillä metsäpoluilla. Otsalamppulenkeistä ylhäisessä yksinäisyydessäni on tullut lähes meditatiivisia. Nostan hattua itselleni ja marrasputkelle, tämä on ollut todellinen mahdollisuuksien marraskuu kaikkine yllätyksineen!

Juoksu on. A Groovy kind of Love.  Phil Collins: A Groovy kind of Love

Paluu tyhjänpäiväiseen löpinään

Johan tässä onkin pari päivää mennyt syväluotaavampaa tekstiä tuottaessa, joten tänään tuleekin sitten tuttuun tapaan kevyttä ja turhaa.

Vaan itse päivä ei kuitenkaan ollut lainkaan turha: muutama tunti vierähti Tampere Trail Runningin ja LähiTapiola Pirkanmaan järjestämässä polkujuoksuinfossa ja sankarikoulutuksessa. Saimme kuulla muun muassa Maksimaisen Villen vihjeitä harjoittelusta ultramatkoille. Kyllä siinä teki mieli ottaa hattu päästä (jos sellainen olisi ollut) ja kumartaa. On se huikea "tavallinen keski-ikäinen toimistotyöntekijä", niin kuin hän itseään tituleeraa.
Sankarikoulutuksessa saimme hätäensiapuvalmiudet ja neuvoja erityisesti polkujuoksussa todennäköisimmin tapahtuvien haavereiden hoitamiseen ja loukkaantumistilanteessa toimimiseen. LähiTapiola sponssasi meille vielä ensiapupakkaukset polkulenkeillä mukanapidettäviksi.

Loppuiltapäivä menikin lapsosen kanssa touhutessa ja illalla odotti putkilenkki, joka tänään oli ainoastaan pakollisten minuuttien keräilyä lähikortteleissa. Koska piti päästä kirjoittamaan esseetä, jossa deadline huomenna. Sen kimppuun siis palaan tästä!

Askeleita ajatuksissa vai ajatuksista askeleita? - distressistä eustressiin

Itsereflektiosta ja stressistä

Kuva otettu distressivaiheessa

Olen opetellut olemaan stressaamatta asioista. Olen huomannut sen olevan ihan hyvä juttu, etenkin sairauteni kannalta. Osaan ottaa melko lungisti, luotan siihen, että asiat järjestyvät. Eivät toki itsekseen, mutta eivät myöskään turhaan stressaamalla. Luotan myös itseeni.
Viimeaikoina on kuitenkin silmiini osunut useampikin artikkeliotsikko stressin hyödyntämisestä voimavarana. Ja kuten eilisessä blogitekstissäni lyhyesti, mutta filosofis-sosiaalipsykologisesti pohdin, itsereflektiohan on aina hyväksi.


Maaret Kallio kirjoittaa HS:n blogissaan (8.11.2017) stressistä osuvan kuvaavasti: 
                 Ydinajatus on oikeastaan tässä: yhteiskunnasta ei tulisi yhtään mitään ilman stressiä. Stressin alkuperäinen tarkoitus on auttaa ihmistä toimimaan – ei uuvuttaa meitä toimintakyvyttömäksi. Vaaroistaan huolimatta stressi on myös positiivinen voimavara, joka auttaa suoriutumaan, keskittymään ja kehittymään. Ihminen voi parhaiten aktiivisuuden ja levon tasapainossa. Hyvinvoiva mieli kaipaa haasteita ja tehtävät valmistuakseen deadlineja. Lyhytkestoinen stressi on tärkeä polttoaine muutokselle ja tavoitteiden saavuttamiselle. 

Stressin hyötysuhdetta miettiessäni halusin tietysti löytää asiasta jotakin faktaan perustuvaa materiaalia. Googlen ehdottamien kymmenien hyvinvointi-mielenhallinta-yksisarvistaikahoitomainosten ja -sivustojen seasta bongasin sentään jonkun hieman enemmän luottamusta herättävän kirjainyhdistelmän: VTT. VTT:n julkaisua "Älä tule paha stressi, tule hyvä stressi" (Eustress) voinkin suositella luettavaksi. Se on kaksivuotisen hankkeen tuotos VTT:n ja Tampereen yliopiston monitieteisen tutkijatiimin toimesta.

Ehkä siis se jonkinlainen kirjoitus- ja opiskeluflow, mikä aina välillä iskee päälle ja suoltaa tekstiä paperille siten, etten jälkikäteen meinaa tekstiä edes omakseni tunnistaa, onkin tällaista myönteistä stressiä eli eustressiä: Myönteinen stressi ilmenee työstä nauttimisena koetun paineen tunteen vuoksi tai siitä huolimatta.

Distressi

Tänään kuitenkin havaitsin rintalastaani painavaa distressiä. Se painoi rintalastani lisäksi myös jalkojani. Myös pääni tuntui painavalta, ei tosin ehkä stressistä vaan siitä ajatusten ja ideoiden ja tiedon kuormasta, jota olen joutunut sinne viime aikoina sullomaan. Ja jotka olivat siellä täysin sikin sokin, jäsentymättöminä. Mutta minähän tarvitsen myös hiukan tätä distressiä! Se sysää liikkeelle! Se auttaa saavuttamaan tavoitteet! Tajusin, että ei ole siis väärin tai huono asia välillä stressatakin. Kunhan sitä ei tee turhaan, turhista asioista eikä liian pitkään. Ja vielä kun kykenee muuttamaan distressin eustressiksi, niin mikäs sen parempi! Ja tänään tuo muutos tapahtui minulla juoksulenkillä. Tämän kaiken tajusin lenkin viimeisellä puolella kilometrillä, ja tunne oli melko euforinen. Kurttu kulmieni välistä vaihtui jälleen hymyyn.

Lenkillä

Lähdin lenkille painavin jaloin, parin kilon lisäpaino rintalastassani. Hölkkäsin järkyttävään vastatuuleen, niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Normaalisti nautin lenkeillä siitä, että ei tarvitse ajatella. Voin vain keskittyä ympäristöön ja askellukseen. Tänään tuntui, että kompastun joka askeleella, niin paljon oli ajatuksia päässäni sikin sokin. En osannut oikein edes purkaa sitä vyyhtiä mistään suunnasta. Hölkkäsin kuitenkin eteenpäin, sykkeetkin olivat vauhtiin nähden yllättävän korkealla. Jostain tuntemattomasta syystä poikkesin vakilenkiltäni heti alkumatkasta, tietämättä oikeastaan edes mistä aion juosta. Menin vain sinne minne painavat jalkani minua veivät. Jossain parin kilsan kohdalla tuli jyrkähkö ja pitkähkö ylämäki, ja päätin kävellä sen korkeahkosta sykkeestä johtuen. Yhtäkkiä huomasin edelleen käveleväni, vaikka mäki oli jo mennyt. Olin ajatuksissani unohtunut kävelemään. Ei muuta kuin takaisin hölkkään. Ja sitten alkoi tapahtua jotakin. Huomasin, että ajatukseni, se kaikki tieto päässäni (kolme päällekkäistä, vaativahkoa ja laajaa kirjoitustehtävää tuhansien sivujen lähdemateriaaleineen ja muutama sata sivua tenttikirjaa) alkoi lokeroitua, hakeutua niille kuuluviin paikkoihin. Sen seurauksena paino hävisi rintalastastani, jalkanikin kevenivät. Viimeinen kilometri lenkistä olikin jo helppo. Vastatuulikin tuntui mukavalta hikisillä kasvoillani. Distressini muuttui eustressiksi.

Ja joku vielä kehtaa ihmetellä, miksi juoksen.

Vouloir Pouvoir Devoir

Marrasputkilenkkikamuni tulossa hoidosta kotiin

Vouloir

Haluan olla paras mahdollinen minä. Haluan olla ystävällinen ruumiilleni, tarjota sille mahdollisimman hyvät olosuhteet voida hyvin. Liikutan, ruokin ja huollan sitä. Haluan syventää ajatuksiani, ruokkia myös aivojani; haluan kehittyä paremmaksi ja viisaammaksi.

Pouvoir

Minä voin. Voin urheilla, voin opiskella. Voin reflektoida omaa toimintaani. Voin kehittyä. Voin olla parempi.

Devoir

Minun täytyy nähdä vaivaa tullakseni paremmaksi, kehittyäkseni. Minun täytyy osata olla avoin, uskaltaa kokeilla uutta ja poistua mukavuusalueeltani.

Marrasputki 16/30. Kuva Näsijärven rannalta.

Haluta, voida, täytyä. Toimijuuden modaliteetit.

Wannabepolku-ultraajasosiologiaa.

Ihan tuubissa

Se olisi tänään marrasputken puoliväli.

On siellä Kaupin kuntokolmosella valaistus :)
Märkä, musta maa imi kyllä kaiken valon itseensä.

Mielenkiinnolla lähdin tähän "haasteeseen", tietämättä lainkaan, miten siinä voisin onnistua. Vaikka 25 minuuttia kuulostaa - ja oikeasti onkin - tosi lyhyeltä ajalta, niin ihan joka päivä ei ole ollut helppoa irroittaa sitäkään. Mutta tähän asti se on vielä jollakin konstilla onnistunut, eli eiköhän toinenkin puolikas mene.

Aikaongelman lisäksi olin etukäteen hieman huolissani siitä, miten elimistöni reagoi jokapäiväiseen juoksuun. Kilometrimääräthän ovat toki hyvinkin maltilliset, mutta en ole koskaan ennen juossut 30 päivänä peräkkäin. Nyt takana on siis 15 putkeen juostua päivää, enkä ole huomannut kuin positiivisia vaikutuksia: syketasoni on laskenut, vireystilani on noussut ja jopa todella pahastikin kipuillut akillesjänteeni onkin yhtäkkiä oireeton. Crohnkin on pysynyt rauhallisena. Mutta onhan tätä putkea vielä jäljellä, joten ei nuolaista ennen kuin tipahtaa...

Led-valo pyrstötähtenä hanurissani tänään iltalenkillä

Nyt iltalukemiseksi hieman Bruno Latourin sosiaaliteoriaa. Sen ymmärtäminen ei kyllä mene ihan putkeen. Saattaa olla, että lentää unihiekat aika nopeasti silmiini.

Sinivalas jääkarhuna

Aika kivoja tällaiset excursiot tänne Joensuuhun.

Supermiehen (Supermieshän on tietenkin Samuli, tuo peeteeni, ystäväni, innoittajani. Jonka sitkeyttä, ryhtiä ja älykkyyttä salaa kadehdin ja jonka sarkastisesta huumorista nautin.) ollessa luennoillaan minä kävin Otto-koiran kanssa kävelemässä ja kirjoitin nuorisotutkimus -kurssin loppuesseetä (ja otin pienet iltapäiväpäikkärit).

Myöhemmin iltapäivällä lähdimme pienelle juoksulenkille, jonka päätteeksi menimme nautiskelemaan avannosta ja saunasta Joensuun Jääkarhuille. Heidän sivuihinsa pääset tutustumaan tästä linkistä: Joensuun jääkarhut Suosittelen ehdottomasti käymään tuolla, jos matkasi joskus käy Joensuuhun, ja haluat kokea miellyttävän avantouintikokemuksen saunoineen. Ihmiset ovat mukavia, löylyä heitetään sopivasti ja saunasta ei ole liian pitkä matka järveen. Sitä paitsi paikka on hieno!

Lähtiessämme juoksemaan taivaalta putoili hienokseltaan enemmän lunta kuin vettä muistuttavia hiutaleen ja pisaran sekoituksia. Jossain vaiheessa lenkkiä sanoin, että toivottavasti alkaisi sataa enemmän lunta. Olisi hienoa mennä avantoon lumisateessa. Ja niinhän siinä kävi, että viimeisen juoksukilometrin aikana alkoi ihan kunnollinen lumisade. Hymyilytti. Olisi tehnyt mieli juosta loppumatka täysillä, tai ainakin juosta pidempään. Mahtava fiilis!

Äkkiä se hymy kyllä hetkeksi hyytyi, kun tuli aika mennä hyytävään veteen. Hikiset vaatteet pois, uikkari tilalle ja 3.8 asteiseen järveen. En kyennyt kuin muutaman sekunnin olemaan vedessä, sitten äkkiä saunaan. Saunassa tarpeeksi lämmiteltyämme menimme uudestaan järveen. Nyt pystyin uimaan jo rappusilta toisille, välimatkaa niillä on muutaman vedon verran. Ja taas takaisin saunaan. Viimeisen avantokerran jälkeen ei enää menty saunaan, vaan suoraan pukuhuoneisiin. Kokeneet konkarit meille sillä tavalla neuvoivat, kun lokakuussa kävimme paikkaan tutustumassa. Eli aloitetaan menemällä suoraan avantoon ennen saunaa, ja lopetetaan avantoon. (Tai ei mielellään sinne, hyvä sieltä on poiskin tulla). Tällä kertaa kävimme avannossa viidesti, mikä tuntui juoksulenkin jälkeen sopivalle määrälle tuulessa ja lumisateessa.

Hiukan hemmottelimme itseämme vielä illallisella nepalilaisessa ravintolassa (Mount Ganesh). Ihan miellyttäviä makuelämyksiä, alkuruoasta jälkkäriin. Tai jälkkäri ei ehkä ollut niinkään miellyttävä, ennemminkin imellyttävä. Jonkinlaiset leivospallot hunajaisessa liemessä olivat sekä koostumukseltaan että makeusasteeltaan minulle hieman liikaa. Samuli sinnikkäästi söi oman annoksensa! Alkuruokana oli friteerattuja katkarapuja ja eräänlaiset kasvisnyytit, ne olivat hyviä. Pääruokana lammasta ja kanaa. Molemmat oikein oivallisen makuisia, sopivan mausteisia. Palvelu oli toimivaa, paikan viihtyisyys ihan ookoo, ruoka hyvää. Ehkä kokonaisarvosanaksi antaisin 7.5.

Huomenna jatkuukin opiskelut ja normiarki marrasputkineen Tampereella. Eli se on moro!

Super(mies)päivä Joensuussa

Tai täytynee sanoa superhenkilö näin tamperelaisena Aamulehden lukijana.

Tänään olen saanut sopivassa suhteessa hengen ja ruumiin ravintoa, kiitos superhenkilöystäväni. Pääsin oikeustieteen luennolle, joka sivusi hyvin omia sosiaalipolitiikan opintojani. Sen jälkeen sain nauttia puolentoistatunnin sellokonsertista, jonka jälkeen menimme vielä vajaaksi tunniksi salille hikoilemaan (tosin käytin siitä putkenmukaiset 25 minuuttia mattojuoksuun).

Pieni excursio Itä-Suomeen siis kannattaa aina silloin tällöin. Helpottaa supersankari-ikäväänikin kummasti. Nyt lennetään untenmaille, seikkailu jatkuu huomenna.

Tulihan se putkirikkokin

Ja kesti kaksi päivää korjata!

Kävin kolmen hoon (Hämeenlinna-Hattula-Hauho) visiitillä pe-la, ja jouduin jättämään läppärin kotiin, koska se ei vain mahtunut mukaan. Ei esineenä eikä ajallisesti. Ajatuksena oli tehdä pikapostaus puhelimella, mutta en ehtinyt sitäkään.

Mutta, parin päivän aikana ehdin siis junamatkustella, käydä vanhemmillani, yökyläillä ystäväni Päivin luona (viimeksi olen käynyt heillä 1.5 vuotta sitten, mihin ihmeeseen tämä aika katoaa?), jossa pääsin myös perjantai-illan marrasputkilenkille umpipimeässä (olisin halunnut nauttia mielettömän hienosta tähtitaivaasta juostessani, mutta ilman otsalamppua en sitten muuta nähnytkään kuin ne tähdet) ja lauantai-aamuna  ratsastamaan! En ole ratsastanutkaan yli vuoteen. Voi olla jopa kaksikin vuotta siitä, kun olen viimeksi ollut hevosen selässä (aika kun edelleen katoaa jonnekin). Mutta ei se taito ollut mihinkään kadonnut, ja vähän heräsi kyllä sellainen ratsastuskuume... Ja ehdinhän minä vielä trimmata koirankin, juosta lauantain putkijuoksun ja purkaa reissukamat pakatakseni uudet. Olen nimittäin taas menossa. Tällä kertaa Joensuuhun.

Itä-Suomalaista postausta siis luvassa huomenna!

Marraskuu, lyrics by Sini

Miljoonasateen biisiä lainaten:

Marraskuu
Eilen torin laitaan kasvoi
marrasputkipuu

Marraskuu
Nyt on sen kuoreen kirjoitettu
beibi I love you
mä myräkässä juoksentelin
tunsin kuinka jalat kastuu

Marraskuu
tänään reittini mä sotkin
kun sun minsoja keräilin
nyt polarin harkkadataa täällä
kuivakurkku etana mitätöi

Ohi syyskuun
läpi Vaarallisen lokakuun
kaipuun juoksulenkki vaihtelee
yli maantien
päivät niinkuin tossupari
raahautuu
mua vaivaa
ikävistä ikävin
milloin järki tulet takaisin
etkö tiedä
voi juoksuun hurahtaneen viedä
marraskuu

Marraskuu
Taas taivas syliin paiskoo
jäätäviä rakeitaan
Marraskuu
käy pintakaasuporukka vain
treenilenkeillään
Vaan eihän täällä kelit uhkaa
täällä pikkuhiljaa tossuja kulutetaan

Marraskuu
Kaiken tämän keskellä sua
hiljaa ihannoin
mä metsiköissä juostessa
aattelen: mä tätä tehdä voin

Ohi syyskuun
läpi Vaarallisen lokakuun...

Putkivuoto

Kuva pöllitty netistä.

Tämä päivä ei mennyt ihan putkeen putkien osalta. Sain kehoituksen olla loppuviikon juoksematta ja bloginkin kirjoittaminen venähti väärän vuorokauden puolelle.

Kävin reumatologin vastaanotolla selkäkipujeni vuoksi. Sain lähetteet fyssarille ja magneettikuvaan. Ja kortisonipiikit lonkkiini! Vaikka sanoin, että minulla on marrasputki menossa, ja joka päivä pitäisi juosta vähintään 25 minuuttia. Lääkäri vain hymyili ja sanoi, että koita olla ainakin loppuviikko juoksematta. No, koitin, ainakin tänään (siis eilen). Enkä juossut (ihan kuin muutenkaan yleensä juoksisin, lähinnä siirtelen jalkojani eteenpäin hieman kävelyvauhtia nopeampaa), vaan jolkottelin hissukseen. Koitan malttaa loppuviikonkin pitää vauhdin lähes kävelytasolla.

Nyt on pakko vielä lukea tenttiin, vaikka kello onkin jo yli puolen yön. Korjaan putkivuodon huomenna (tänään) ja kirjoittelen ajoissa. Moro!

Aivotreeniä ja putkihölkkää

Tänään tulin todistaneeksi, että joskus aivotyö on lähes rankempaa kuin fyysinen rasitus. Ainakin omalla kohdalla.

Olin yhteiskuntateorian (siis teoriiian, kuten luennoitsijatohtorimme saksalaisittain sen aina hauskasti lausuu) luennon jälkeen miltei yhtä rasittunut kuin pitkän lenkin jälkeen. Puolitoista tuntia piti kuunnella täysin intensiivisesti. Jos vähänkin ajatus olisi harhaillut, olisin kyllä pudonnut kelkasta. Jo pelkkä termistön sisäistäminen vaati sen (tutustuimme Niklas Luhmannin systeemiteoriaan). Harvojen luentojen jälkeen sitä kokee itsensä fyysisesti rasittuneeksi, lähinnä on vain takapuoli puutunut ja haukotuttaa. Mutta aivotreenissäkin voi näköjään päästä flow-tilaan. Uppouduin luentoon niin täysin, että en vilkaissut kertaakaan edes kelloa. Vaikka aivoni vetivätkin varmaan lähes anaerobisella kynnyksellä, oli ihan mieletön tunne sisäistää äärimmäisen hankalaa asiaa (kiitos erinomaisen luennoitsijan, Mikko J. Virtasen). Ja treenin jälkeen olo oli ―no, sellainen kuin se hyvän treenin jälkeen on 😚.

http://www.theflowjunction.com/your-brain-on-flow/

Hyvän luennon tuoman vireystilan taustalla vaikutti myös hyvin nukuttu yö. En edes muista, milloin viimeksi olisin nukkunut kertaakaan heräämättä ja ruhtinaalliset 7.5 tuntia. Normaalisti kivut valvottavat tai ainakin pari kertaa herättävät yöllä, ja usein viereeni kömpii jossain vaiheessa yötä myös lapseni. Viime yönä sain nukkua kivuitta ja lapsikin viihtyi omassa uudessa sängyssään. 

Alkuillasta kävin vielä hölkkäämässä vakiolenkin. Hyvällä fiiliksellä.

Jos eilen oli kone hyydyksissä ja nikotteli pahemman kerran, niin tänään tuntuu, kuin se olisi käynyt jossakin salahuollossa. Normisärkyjä ei lasketa. Ne kuuluvat vakiona tähän malliin. 

Sinä saatanan kone älä hyydy

Tänään nikotteli pahasti.

Aamulla kyllä kone hurahti reippaasti käyntiin, kun kevyellä hölkällä taitettavaksi tarkoitettu matka ravitsemusterapeutin vastaanotolle pitikin tehdä vähän raskaammalla kaasujalalla. Olin varannut vajaan 3.5 km:n matkaan alunperin puolituntia, mutta koska asioillani ei ole tapana yleensä koskaan mennä suunnitellusti, pääsin lähtemään vartin myöhässä. Sehän tarkoitti hitaalle juoksijalle suorastaan lentämistä. Onneksi matkan määränpää oli etelässä, eikö etelään ole aina alamäkeä? (Ja pohjoiseen ylämäkeä?) 😆 Ja onneksi matka oli noin lyhyt, muuten olisin voinutkin juosta suoraan sairaalan pihassa olleen ruumisauton takaluukusta sisään. Myöhästyin neljä minuuttia. Ainakin yhden minuutin laitan liikennevalojen piikkiin. Ravitsemusterapeutti sai keskustella hiestä valuvan, kasvot punaisena hehkuvan, hengästyneen asiakkaan kanssa. Käynnin saldona sain kehoituksen syödä enemmän pehmeitä rasvoja.

Kahvila-aamiaisen jälkeen kevyttä hölköttelyä kotiinpäin, tosin poikkesin Stadiumiin, kun se sattui sopivasti matkanvarrelle. Illan uintitreeneihin olisi kiva saada uusi uikkari. PerusAddu kassan kautta juoksureppuun ja jatkoin kotiin kävellen.

Koulu- ja kotihommia. Huono olo.
Minua on jo muutaman viikon vaivannut ihmeelliset yhtäkkiset "heikotukset". Tuntuu, että voima vain häviää kropasta, kädet tärisevät ja pelkään pyörtyväni. Koskaan tällaista ei tapahdu esimerkiksi kesken juoksun, kävellessä saattaa tulla. (Juostessa kyllä joo voimat loppuvat välillä ihan huonosta kunnosta johtuen.) Asiaa tutkitaan, ravitsemusterapeutinkin käynti liittyi siihen.

Koitin vähän syödä, join. Olo koheni hiukan.

Illalla oli siis uintitekniikkatreenien viimeinen kerta. Sinne halusin mennä. Olokin oli taas ihan ok. Pulloon urheilujuomaa ja kävellen uimikseen. Matkalla huono olo palasi. Join urkkajuomaa ja ajattelin, että uin treeneissä vähän kevyemmin ja jätän jonkun finstan väliin aina tarpeen vaatiessa.

http://www.sss.fi/2017/06/fingerpori-3/

Alkuverryttelyjen, eli 200 uintimetrin jälkeen, oloni oli jo aika heikko. Pidin pienen tauon, koitin vielä yhden 50 m, mutta ei siitä mitään tullut. Kroppa tärisi ja oli ihan hitonmoinen vitutus (anteeksi tämänkertaisen kirjoitukseni kertakaikkisen kohtuuton kielenkäyttö). Jäin altaanreunalle katselemaan tuntia ja tasaamaan oloani. Katseluoppilaanakin hyödyin kyllä paljon, enää ei vituttanut kuin vähän.
Raahasin hyydähtäneen kroppani kotiin.

Kotona syötin itselleni puoliväkisin muutaman siivun metvurstia ja join tuoremehua. Taas olo parani sen verran, että pääsin viemään koiran iltalenkille. Juuri nyt oloni on ihan hyvä.

Tiedän, kuulostaa energiavajeelta ja suolanpuutteelta, ehkä myös nestehukalta. Tiedostan tuon kaiken, ja ruokavalioni on kyllä sellainen, että noita edellämainittuja ei pitäisi normaalissa arjessa tulla. Jotkut pitkikset on sitten asia erikseen. Eli jos syy on joku noista, niin miksi, sitä tässä nyt vähän selvitellään. Ja jatketaan matkaa.

"Olet kalleimpani, sinä saatanan kone, älä hyydy."

                               - Edu Kettunen

Sänkyjumppaa sunnuntain ratoksi

Tyttäreni on jo pitkään puhunut, että haluaisi normaalin sängyn parvisängyn sijaan. No, minähän näppäränä äitinä ajattelin, että sahaanpa parvesta (metallirunkoinen) jalat poikki, niin siinähän se! Soitto ex-miehelleni, että mahtaisiko hänellä olla rautasahaa (en löytänyt muuten melko kattavasta työkalukaapistani edes terää). No ei ollut, mutta olisi kuulemma tyttärelle sänky. Selvä! "Voitko tuoda sen jo tänään?" "Voin." "Hienoa, kiitos."

Aloin purkaa parvisänkyä. Olen sen yksin kasannut (vaikka ohjeessa sanottiin, että pitää olla kaksi kasaamassa), joten sen enempää ajattelematta päättelin voivani myös purkaa sen yksinäni. No. Eihän se nyt niin yksinkertaista ollutkaan. Jonkun olisi pitänyt kannatella sängyn yläosaa, kun viimeisiä ruuveja irroitetaan. Ja se yläosa painaa aika hiton monta kiloa. Käteni eivät mitenkään riittäneet 210 sentin matkalle, saati että olisin vielä päässyt ruuvaamaan viimeisen ruuvin irti. Tämänhän tajusin vasta siinä vaiheessa, kun toinen pää oli jo irti ja käteni kannattelemassa sitä. Irtikään en voinut päästää, koska muuten koko runko olisi romahtanut ja osat vääntyneet, pahimmassa tapauksessa ikkunalasi (asumme neljännessä kerroksessa) olisi mennyt säpäleiksi. Onneksi exäni oli tuomassa toista sänkyä. En joutunut tekemään hauisjumppaa kuin vajaa 20 minuuttia. Onneksi crohninikin on suht rauhallinen, vessaan en olisi kyllä päässyt. Siinähän sitä olisi ollut materiaalia hauskoihin kotivideoihin. No, tilanteesta selvittiin, eikä mitään edes hajonnut. Niskat vähän on jumissa.

Sänkyjumppaan sopii lokakuisen Vaarojen maratonin parkkiohje.

Tytär sai sänkynsä, ja äiti pääsi päivän marrasputkilenkille. Alkuverryttelyksi koiran kanssa kävelylenkki, ja sitten yksin vakkarireitille. Ihmeen kevyesti kulki askel, vaikka eilen oli vähän raskaampi polkuilu mudassa ja mäissä. Selkäkään ei juuri vihoitellut. Hämmästyin myös muutosta itsessäni: En pelännyt lenkillä, vaikka oli pimeää! Mielikuvitukseni ei muotoillutkaan puista ja pensaista epämääräisiä hahmoja, enkä ajatellut kauheuksia niistä parista vastaantulijasta, jotka kuntopolulla kohtasin. Alankohan minä aikuistua?

Loppuilta onkin kulunut ranskalaisen yhteiskuntateorian parissa. Yllättävän mielenkiintoista!

Se on moro!
...
Jos joku muuten haluaa tuon parvisängyn, niin sen saa hakea pois. Mielellään mahdollisimman pian.

Päännollauspäivä

Tänään en ole avannutkaan tenttikirjoja enkä tehnyt mitään muutakaan opiskeluun liittyvää. Joskus on pidettävä vapaapäivä koulujutuistakin... tai ainakin niin uskottelen itselleni, kun tenttikirjat tuijottavat minua työpöydältä.

Ennen joulua minun pitäisi vielä käydä tenttimässä kaksi yliopiston kurssia sekä suorittaa meneillään olevat kurssit loppuun, ja tehdä Hamkin opinnäytetyö valmiiksi. Kyllä töissä pääsisi helpommalla kuin opiskellessa!

Mutta tänään en opiskele (ehkä nukahtamislääkkeeksi luen 1900-luvun ranskalaista yhteiskuntateoriaa).

Aamupäivällä otin aamupäiväunet. Teki hyvää. Olikin vähän univajetta.

Eilinen koko päivän istuminen bussimatkoilla ja koulussa kostautuu tänään entistä kipeämmällä alaselällä. Ajattelin, että pieni polkujuoksulenkki voisi auttaa, ja lähdinkin koiran kanssa alkuiltapäivästä Kauppiin metsään.

Juoksin jotakin maastopyöräreittiä, suurinpiirtein tietäen missä olen. Jossakin vaiheessa tulin pienelle metsätielle ja jatkoin sitä eteenpäin. Loppujen lopuksi minulla ei ollut aavistustakaan, missä olen. Koska puhelimessani oli akku vähissä, ei rahaa eikä juotavaa mukana, oli pakko turvautua pikaisesti tarkistamaan mapsista sijainti. Sain otettua suunnan kohti Näsijärveä ja jatkoin itselleni tuntemattomia, mutta kauniita metsäpolkuja matkaa eteenpäin. Hetken kuluttua huomasin korkean, kallioisen kukkulan, ja päätin kiivetä sen laelle katsomaan, missäpäin mahdan olla. Kukkula osoittautuikin Pirunvuoreksi, jonka yli kulkee yksi Kaupin kuntopoluista. Laskettelin kuntopolkua alas Näsijärven rantaan ja jatkoin rannan tuntumassa kulkevaa metsäpolkua kotiinpäin. Polku olikin melkoista mutavelliä pitkiäkin pätkiä! Turha oli yrittää pitää jalat kuivina, ei muuta kuin nilkkoja myöten vellin sekaan 😄 Mutta sepä polkujuoksussa onkin yksi parhaimmista jutuista! Saa sotkea! Saa kastua kengät! Saa olla yltympäriinsä mudassa! Joo, ehkä lapsi sisälläni herää vähän näissä jutuissa, mutta se on kivaa! Kannattaa kokeilla. Se on vapauttavaa! (Tosin kun peset niitä kamoja ja samassa kunnossa olevaa koiraa kerrostaloasunnon pienehkössä kylppärissä, saattaa hetkellisesti käydä mielessä, että onko tässä mitään järkeä. Mutta on siinä!)

Kotona suihkuun joutui sekä koira että kamat, ja minä tietysti. Nyt odottelenkin lasta saapuvaksi kotiin. Ihana päivä!

Tenttipäivä

Sosionomiopintojeni viimeinen tentti on nyt tehty!

En saanut unta viime yönä. Ärsyttävää pyöriä hereillä sängyssä, tietäen, että edessä on tosi pitkä päivä. No, joskus neljän jälkeen aamuyöstä nukahdin ja heräsin tokkuraisena seiskalta kellonsoittoon. Ei auttanut muuta kuin nousta reippaasti ylös kahvinkeittoon. Pikainen suihku, kevyt aamiainen ja sen jälkeen koiran kanssa lenkille.

Koiralenkin jälkeen herättelin tyttäreni, joka on ihmeellisen nopea aamusuoriutuja, ja pian olimmekin jo molemmat menossa kohti koulujamme. Tyttäreni 80 metrin päähän ja minä 80 kilometrin päähän.

Matkustin turvallisesti EeBeen kyydillä Hämeenlinnaan. Bussilta pieni kävelyreippailu ammattikorkeakoululle, ja siellä ohjelmassa oli ensin opiskelukaverini opinnäytetyöseminaari ja myöhemmin iltapäivällä/alkuillasta työnohjauksen tentti, joka siis oli näiden opintojeni viimeinen tentti!

Tentistä pääsin seiskan jälkeen illalla, ja kävelin kauniissa kuutamossa bussiasemalle. Ja jälleen EeBeen kyytiin ja kohti Tamperetta. Iltaysiltä avasin kotioven.

Vastassa oli koira, jolla oli takanaan luvattoman pitkä päivä yksin. Onneksi tällaisia on ehkä kerran vuodessa. Minnillä oli tietenkin jo kova kiire ulos, joten vaihdoin pikaisesti lenkkikamat päälle. Olihan tänään juostava vielä vähintään 25 minuuttia!

Suunnitelmani juosta joka ilta sama lenkki kariutui heti alkuunsa, koska tänään en jaksanut lähteä vakilenkkiä kiertämään. Päätin vain kerätä minuutit hölkkäämällä lähikortteleissa. Vähän poikkesin kyllä metsäpolullekin.

En kyllä olisi lähtenyt juoksemaan ilman marrasputkea. Olin niin totaalipoikki kun pääsin opiskelureissusta kotiin. Koirakin olisi päässyt vain lyhyelle iltakävelylle. Marrasputken ansiosta sekin sai kunnon iltalenkin ja oma väsymykseni muuttui tyytyväisen raukeaksi oloksi. Putki jatkuu!

P.S. Tyttäreni meni koulusta isälleen, jos ihmettelitte, mihin hän hävisi. 

Putki päällä

Nimittäin marrasputki.

Marrasputkessa on tarkoitus juosta joka päivä vähintään 25 minuutin lenkki. Ajatuksenani on, että juoksen kaikkina niinä iltoina, kun olen kotona, suurinpiirtein saman lenkin. Haluan tietää, mitä kunnolleni tapahtuu jokailtaisella kevyellä juoksulla. Jaksanko loppukuusta juosta ylämäet helpommin kuin nyt?

Vakioreittini kulkee Kaupin kuntokolmosta. Matkat sinne ja takaisin voin vähän varioida, jos haluan lenkille lisäpituutta. Kuntokolmosella on muutama melko hyydyttävä nousu, mutta olen päättänyt, että tässä kuussa juoksen jokaisen nousun jokaisella lenkillä. Täytyy vain juosta tarpeeksi hitaasti. (Ei ne oikeasti hyydyttäviä ole, eilenkin joku teki siinä pahimmassa mäkivetoja, hirveellä vauhdilla!)

1/30

Eilen kiersin reitin vastapäivään, tänään ensimmäistä kertaa ikinä myötäpäivään! Tuntui tosi hassulle, ihan kuin olisin ollut aivan vieraassa maastossa. Ai miten niin olen tapojeni orja... Nousut olivat ehkä pahemmat myötäpäivään, mutta vaihtelu virkistää ja tuo vähän uutta perspektiiviä tuollekin lenkille.

2/30

Ja kun nyt kerran ollaan putkessa, ajattelin kokeilla myös blogiputkea. Kirjoitan tänne joka päivä marraskuun ajan, alkaen tästä päivästä. Luonnollisesti, eilen kun en ehtinyt koneella naputella kuin esseetä.

Ai niin! Olinhan minä jo viime kuun puolellakin putkessa, nimittäin Jämin hiihtoputkessa  sunnuntaina. Sekin oli minulle täysin uusi kokemus. Mutta oli aika huippua hiihdellä reilu 15 kilsaa ja siihen päälle vähän tekniikkatreeniä! Oli pikkasen takareidet ja pakarat kipeet alkuviikosta... Kunpa saataisiin pian tykkilatu auki tuohon Kauppiin! Luonnonlumille kun ei oikein ihan heti taida olla mahdollista päästä.

Mukavaa mahdollisuuksien marraskuuta kaikille!




P.S. Tämänhetkinen oireluettelo. katsotaan mitä se on kuun lopussa 💀
- Oikean jalan akillesjänne kiukuttelee levossa ja kävellessä. Juostessa se ei haittaa.
- Oikea pakara juilii
- Oikeastaan koko oikea jalka on aivan juntturassa. Juostessa se ei haittaa. Muuten kyllä tuntuu koko ajan.
- Alaselkä on alkanut pitkästä aikaa kipuilla. Se on se selkärankareuma. Saattaa olla yksi syy myös jalan kiukutteluun.
- Vatsa on outo. Kipuilee myös päivittäin, mutta verikokeet eivät ainakaan paljastaneet mitään crohnin aktivoitumiseen liittyvää. Lisää tutkimuksia tehdään.
- Mieli voi hyvin, enemmän hymyilyttää kuin kiukuttaa tai surettaa. Joitakin tärkeitä ihmisiä on vähän ikävä, kaikki asuvat niin kaukana. Onneksi on some. Ja puhelimessa voi puhuakin!

Sukset haluaisivat jo ladulle!

Lokakuun viimeinen perjantai, Iso Naistenjärvi