keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Oivalluksia

Nykyään kun avaa minkä tahansa some-kanavan, tulee fiideissä vastaan yksisarvisvoimalauseita ja itsetutkiskelukristallioppaita ja elämäonihqua-quotes’ja. Useimpien sanomana on: muista että kelpaat tuollaisena kuin olet; kun katsot eteenpäin niin näet tulevaisuuden; juuri nyt kaikki on näin mutta huomenna olet entistä vahvempi jne. Aavistuksen sarkastisesta ilmaisustani huolimatta ymmärrän ajatuksen viestien taustalla; niiden tarkoituksena on kenties antaa jonkinlaista voimaa ja lohtua sellaisille, jotka eivät itse osaa sanoittaa omaa oloaan tai haluavat oikeutusta tuntemuksilleen. Mutta eihän se oikeasti auta mitään, vaikka lukisi tuhansia voimaannuttavia lauseita, jos ei jostakin syystä viihdy itsensä kanssa. Aina ei kelpaa sellaisena kuin on. Eikä pitäisikään kelvata. Ihmisten pitäisi osata reflektoida itseään ja sen myötä kehittyä ja kasvaa, hakeutua kohti haluamiaan päämääriä.

Oma henkinen kasvumatkani on jo pitkällä, vaikka onkin prosessina loputon. Tunnen itseni, tunnen kehoni, tiedän mitä kohti haluan pyrkiä. Tunnistan heikkouteni ja vahvuuteni. On ollut mielettömän hienoa huomata muutos itsessäni, löytää itseni, sanoa kättäpäivää sisimmälleni. Omalla kasvuprojektillani olen ehkä ollut tiennäyttäjänä muillekin. Olen rohkaissut tekemään muutoksia, pyrkimään kohti sitä todellisuutta, jossa ”kelpaat sellaisena kuin olet” pitää paikkansa. Koska itselle on turha valehdella kaiken olevan hyvin silloin kun kaikki ei ole hyvin.

Eräs hyvä ystäväni sanoi tänään lähes sanatarkasti näin:  ”Päätin muuttaa tapaa katsella häiritseviä asioita tekemättä niille mitään. Sillä vaivalla kun miettii, että tuossa on tuo hiton teippi takertunut takkiin niin olis ottanut sen jo pois. Ni. Jos voi tehdä niin miksi ei tee.”

Niin juuri. Jos voi tehdä, niin miksi ei tee?

Sairaalassa ollessani juttelin yhtenä iltana erään toisen ystäväni kanssa. Sanoin, että en pidä siitä, kun joudun välillä olemaan heikko. Samalla tulin sanoneeksi lauseen, jonka totesimme sopivan huoneentauluksi meille molemmille:


”Onhan noi sun sairauskokemukset toisaalta sellaisia, mitä ei kaikilla ole, eli arvokkaitakin, vaikkei ehkä siltä tunnu. Sää ymmärrät meinaan asioita eri lailla ja pystyt ehkä kääntään lopulta voimavairoikses kaikki vaikeutes”, kiteytti kolmas ystäväni auttaen minua näkemään asioita oikeasta suunnasta.
 Minulla on melko runsaasti voimavaroja. 

maanantai 12. marraskuuta 2018

Mäkitreeniä

Osallistuin lokakuussa Stravan nousumetrihaasteeseen (climb at least 2,500 meters this month). Sain noustua 2550 metriä. Kävin myös parilla Tampere Trail Runningin yhteislenkillä. Ja vedin pohjat eräälle stravasegmentille (Kivikkokurun alamäki). Aika huippua, pari trophya ansaittu!

Tämä vuosi on ollut pelkkää mäkitreeniä. Ensimmäinen puolivuotiskausi oli pitkää alamäkeä, välillä niinkin jyrkässä kulmassa, että olin lentää nenälleni. Alamäki alkoi yhtäkkisellä kuntoni romahtamisella, josta edellisessä kirjoitelmassani kerroinkin. Isäni kuolema maaliskuun lopussa oli ehkä vaikein alamäkipätkä. Pimeä, juurakkoinen ja upottava.  Noiden koettelemusten jälkeen olin niin maitohapoilla, etten saanut sosionomiopintojeni opinnäytetyötä valmiiksi ajoissa. Valmistumiseni viivästyminen puolestaan esti minua hakemasta maisteriopintoihin, ja näin jäin vuoden jälkeen suunnitellusta opiskeluaikataulustani.

Laskettuani persliukua tarpeeksi kauan, alkoi alamäkikin tasoittua ja aloitin tunkkaamisen ylöspäin. Ensimmäinen ylämäki oli lyhyt mutta jyrkkä: tein kuukauden aikana sosionomiopintojeni puuttuvat kurssit sekä opinnäytetyöni, valmistuen vihdoin virallisesti kesäkuussa. Happi meinasi loppua moneen kertaan ja välillä pitikin käydä Acutasta hakemassa vauhtia, jopa tehostetun hoidon puolelta.

Alamäkitreeniä
Treenit jatkuivat melko tasaisella profiililla, lääkäreiden tehdessä kaikkensa pitääkseen minut poissa jyrkemmistä alamäistä. Poissuljettiin pahanlaatuiset taudinaiheuttajat, sydän- ja keuhkosairaudet, löydettiin komplementtigeenivirhe ja dhea-hormonivaje. Pääsin vihdoin jatkamaan tunkkaamista, kesäkuussa saavutin pari huippuakin, kun kävin Ylläsrasteilla suunnistamassa ja pienellä hölkkälenkillä. Heinäkuussa otin myös muutamia juoksuaskeleita. Elokuussa nousu jatkui, pääsin tekemään useamman hölkkä-kävelylenkin, ja syyskuu alkoi näyttää jo melko lupaavalle. Lenkeillä kuitenkin oli edelleen vaikea hengittää ja koko kehoni kärsi ihmeellisistä säryistä. En antanut niiden kuitenkaan sen enempää häiritä, päätin vain mennä eteenpäin askel kerrallaan.

Lokakuu oli huippukuukausi. Ehdin käydä Suomen Ladun polkujuoksuohjaajakurssinkin. Lokakuussa tuli hölkkäiltyä yli puolet tämän vuoden treenikilsoista! Niitä kilometrejä on kertynyt tänä vuonna jopa 182. Naurettava määrä. Lokakuussa sain myös lisää laboratoriotuloksia. Kävi ilmi, että rautavarastoni ovat tyhjät. Hemoglobiinilukemakin oli enää 112. Ei ihme, että oli särkyjä eikä happi kulkenut. Sain rautaa infuusiona. Riemuitsin. Vihdoin pääsisin treenaamaan kunnolla!

Vaan niinhän se menee, että ylämäen jälkeen tulee jossakin vaiheessa aina alamäki. Viime viikon tiistaina olin taas Tampere Trail Runningin yhteislenkillä. Samana iltana alkoi kova vatsakipu ja yöllä jouduin soittamaan ambulanssin. Olin varma, että suoleni on taas mennyt tukkoon ja joudun leikkauspöydälle. CT-kuvassa ei kuitenkaan näkynyt suolitukosta, vaan sappitiehyessä oleva kivi. Olen kyllä tottunut kiviin Salomoneissani, mutta että piti sellainen nyt sitten löytyä tuoltakin! Kyllä sapetti! Leikkauspöytä siis kutsui. Mutta koska en ollut hengenhädässä, jouduin odottelemaan operaatioon neljä päivää kipulääkehöyryissä. Vihdoin eilen pääsin leikattavaksi. Alamäki tasoittui ja toivottavasti edessä on pitkä ja tasainen ylämäki. Pääni ei ehkä kestä enää yhtään alamäkeä vähään aikaan.

Ylämäkitreeniä

Henkinen mäkitreeni on kyllä huomattavasti raskaampaa kuin fyysinen. Ensinnäkään sitä ei voi suunnitella etukäteen, vaan vauhti ja profiili määrittyvät sattumanvaraisesti.  Ja menisit sitten kuinka lujaa hyvänsä alamäkeen, ei kyllä tule mitään trophyja, päinvastoin. Eikä kukaan jakele kudoksia verttimetreistäkään, siitä kun ei saa dataa Stravaan. Ja vaikka kuinka vahvistut mieleltäsi, ei se kohota fyysistä kuntoasi. Mutta väitän, että vaikka olen välillä itkenyt vuolaasti treenin kuormituksen takia, on se myös vahvistanut minua niin, että se auttaa kantamaan minut maaliin. Hetasta Pallakselle.

Kun tasapaino horjuu, ei tasoittava auta

En ole käynyt blogissani moneen kuukauteen. Tarkoituksella. On tapahtunut niin paljon, on ollut niin vaikea vuosi, että en ole osannut jäsentää ajatuksiani tänne. Nyt päätin kuitenkin kirjoittaa taas pitkästä aikaa.

Bloginihan sai alkunsa päätöksestäni osallistua vuoden 2017 Pallas-Hetta polku-ultralle. Tänä vuonna minun piti olla parantamassa aikaani samalla reitillä, mutta jälleen kerran kehoni päätti toisin. Siirsin siis osallistumisoikeuteni ensi vuodelle. Siksi päätin aloittaa matkan kohti Hettaa nyt myös blogissani.

Yllätyksekseni täällä oli kuitenkin valmis blogiteksti helmikuulta. Jostain syystä en ole sitä kuitenkaan tuolloin julkaissut. Mutta nähkööt se päivänvalon nyt, ennen uutta tekstiä. Tässä siis helmikuulta, olkaa hyvät:

Luvattoman kauan on kulunut edellisestä blogitekstistäni. Instagram-tiliäni seuraavat ovat ehkä jotakin vihiä saanut tilanteestani, se kun on nopea kanava lyhyesti infota kuulumisia.


"Aika lähteä liikkeelle" sanoi Polarinikin juuri. Noihin sanoihin päättyi edellinen tekstini. Ironista.
Olin jälleen hiihtämässä. Viime sunnuntaina. Se oli taas tällainen "suksikaan kuuseen"-tyylinen hiihto: oli pakko päästä metsän keskelle, jotta ajatukset päässäni löytäisivät jonkinlaisen järjestyksen. Ja koska olen jo pitkään ollut jotenkin puolikuntoinen, tai kolmeneljäsosakuntoinen tai jotain sinne päin, päätin jo etukäteen, että suksin hyvin rauhallisesti. Lenkkini lähtee alamäkeen, joten annoin skinien (karvapohjasukset, tällaisen suksiuusavuttoman helppokäyttöhiihtimet) liukua ja hengittelin ulkoilmaa (josta en juuri ollut viikolla ehtinyt nauttia). Käännyin Kaupista kohti Niihamaa. Sää suosi ja laskiaissunnuntai oli saanut paljon väkeä ladulle. Väkisin meinasin lykkiä itseäni reippaampaan vauhtiin, sykelukemista välittämättä.

Toivuttuani joulukuisesta sairaalakeikasta ja HAE-kohtauksesta, odottelin innolla tammikuuta ja alkavaa tammihaastetta. Tammihaasteessa oli ideana liikkua lihasvoimalla päivittäin vähintään 30 minuuttia, ja liittää se johonkin ennalta annetuista määreistä (savuava savupiippu, järjetön jää, kellonaika, bensamittari jne.). Ajattelin haasteen olevan helppo, saihan sen toteuttaa millaisin liikunnallisin keinoin hyvänsä, toisin kuin marrasputken, jossa määritetty aika tuli juosta päivittäin. Olin myös asettanut itselleni sykemittariin Polarin juoksuohjelman kesän tulevaa ultrajuoksua (kyllä, ajattelin lähteä taas nauttimaan maisemista Pallas-Hetta -välillä heinäkuun puolivälissä NUTS Ylläs Pallas -polkujuoksutapahtumaan) ajatellen.

Jo ensimmäisillä juoksulenkeillä totesin askeleideni olevan epätavallisen raskaita. Syketasonikin oli normaalia korkeammalla. Ajattelin, että en ehkä ole vielä kuitenkaan aivan toipunut siitä ameebasta, eikun ödeemasta (voit lukea taudista halutessasi (älä halua) lisää täältä: haetauti), ja päätin toistaiseksi tehdä suurimman osan lenkeistä kävellen. Ohjelmaan sisältyy myös voimaharjoittelua ja kehonhuoltoa. Voimaharjoittelussakin jouduin tyytymään vähäisiin toistoihin huomattavasti aiempaa pienemmillä painoilla/vastuksilla. Joinakin päivinä oloni oli niin lähellä normaalia, kuin minulla voi olla, toisina päivinä tunsin oloni vähintään omituiseksi. En osaa kuvailla millaiseksi. Onneksi pääsin pari kertaa käymään Joensuussa hakemassa voimia. Samulin kanssa sain tehtyä muutaman ohjelmanmukaisen treenin ja pääsin suunnistamaankin. Pieni lisäirtiotto arjesta Kolijazzissa teki hyvää. Mutta auttoi vain hetkeksi. Kalenterini muistutti päivittäin juoksuohjelman päiväkohtaisesta harjoituksesta. Jaksoin tehdä niistä vain murto-osan. Jollakin tapaa selvisin kuitenkin tammihaasteen minimitavoitteista. Alkoi pikkuhiljaa harmittaa.

Tammikuu täyttyi myös erilaisista poliklinikka- ja tutkimuskäynneistä. Osa koski crohnintautia, osa HAE-tautia. Kurssit yliopistolla alkoivat ja teettivät aiempaa enemmän töitä (teettävät edelleen). Sosionomitutkinnon jäljellä olevia tehtävänrippeitä olen koittanut tehdä kaikissa mahdollisissa väleissä, vaikka myönnän, että motivaatio niiden tekemiseen on aivan nollissa. Mutta pakko nekin on rypistää pois. Yhden tentin jouduin perumaan, koska en yksinkertaisesti ehtinyt lukea tarpeeksi. Toiseen menin kohtuullisen hyvin valmistautuneena, mutta kun sain tenttipaperin eteeni, kaikki tieto katosi jonnekin päästäni. Tai ei kadonnut, mutta jäi vähän kuin jumittuneen esiripun taakse. Tiesin, mutten saanut mitään paperille asti. Koskaan aiemmin ei ole tuollaistakaan tapahtunut. Alkoi pikkuhiljaa harmittaa hiukan enemmän.

Jotta saan pyöritettyä jollakin tapaa opiskelijan taloutta, on minun käytävä välillä myös töissä. Minulla on mahtava keikkatyöpaikka, viihdyn siellä hyvin ja työ on antoisaa. Mutta kaikki työtunnit ovat pois opiskelusta ja urheilusta. Kaikki opiskelu on pois urheilusta. Kaikki urheilu on pois opiskelusta. Kaikki on pois jostakin. Miksi urheilu sitten on niin tärkeässä roolissa? Koska jos en urheile, sairauteni pahenevat. Säännöllisellä juoksutreenillä olen saanut pidettyä spondylarthropatiaoireet (crohniin liittyvät niveltulehdukset) sekä selkärankareuman kurissa. Liikunta myös laskee stressitasoani, mikä auttaa crohnin pysymistä remissiossa tai vähäoireisena. Aineenvaihduntani vaatii liikuntaa. Kävely auttaa stressitasoon ja aineenvaihduntaan, mutta jostain syystä pahentaa niveloireita. Juoksu tai hölkkä on nivelilleni ja selkärangalleni ystävällisempää. En ole vielä keksinyt, miksi näin on. Kaikenlainen elimistön kuormitus myös pahentaa sairauksiani. Myös liiallinen fyysinen kuormitus. Ajan kuluessa olen oppinut tietämään, millainen määrä fyysistä rasitusta on ok.

No, kyllähän sitä noin periaatteessa pitäisi mahtua vuorokauteen 4-8 h opiskelua, 0.5-2h liikuntaa ja silloin tällöin 7-11 tunnin työvuoro. Mutta entä kun arki on täynnä muuttujia? Entä kun elimistöni onkin sellainen, että se tarvitsee myös lepoa. Riittävästi. Välttämättä eivät riitä hyvät yöunet.

Ensisijaisesti olen kuitenkin äiti. Kaikesta muusta voin tinkiä, mutta äitinä olemisesta en. Mutta kuten kaikki vanhemmat tietänevät, lapsi vaatii aikaa ja läsnäoloa. Ja jos olet lapsen ainoa lähivanhempi, kuten minä, aikaa ja läsnäoloa vaaditaan enemmän kuin kahden vanhemman perheessä. Lapsesta on huolehdittava (ja lemmikkieläimistä), vaikka olisin kipeä, väsynyt, tai tekemättömien töiden pino kasautuisi vuoren korkuiseksi. Olen äiti, ja tyttäreni on tärkein asia elämässäni. Ja suurin syy, miksi minun olisi pysyttävä tasapainossa.