ITBS -intoa täynnä olevan blondin syndrooma

Kaikki on opeteltava kantapään  - tai ainakin iliotibiaalijänteen kautta...

Pari viikkoa on kulunut NUTS Pallaksesta, ja tämä aika onkin mennyt suorituksesta palautuessa ahkerasti opiskellen (valmistun Hamk:sta loppuvuonna sosionomiksi lastensuojeluun erikoistuen, lisäksi opiskelen Tampereen yliopistolla yhteiskuntatutkimusta sosiaalipolitiikka pääaineena) ja töitä tehden. Liikunta on ollut lähinnä hyötyliikuntaa ja koiralenkkejä, yksi neljän kilometrin asfalttihölköttely mahtuu mukaan.

Ajatukset kohti asfalttimaratonia

Vaikeinta on ollut tämän kahden viikon aikana suunnata katse tulevaan, eli syyskuun lopulla odottavaan Berliinin maratoniin. Jotenkin olen niin lumoutunut luonnosta ja vaihtelevasta alustasta jalkojeni alla, että asfaltilla juoksu tuntuu ajatuksissani perin vastenmieliseltä. Ehkä siksikin, että sileällä pitäisi juosta huomattavasti reippaammin kuin poluilla, etenkin Berliiniä ajatellen. Takanani on yksi täysmaraton viime lokakuulta Dublinissa, ja se meni pohjekramppien kanssa taisteluksi (olin joutunut syömään alle kortisonikuurin Mr. Crohnin suututtua minulle maratonohjelman noudattamisesta), ja tavoitteenani oli parantaa maratonaikaani tuolla Berliinissä ehjällä juoksulla mahdollisimman paljon, ainakin yli puolella tunnilla (Dublinissa aikani oli niin surkea, 5:28:37). Tähän olen nyt koittanut orientoitua ja kerätä motivaatiota. Löysin itselleni sopivan kahdeksan viikon harjoitteluohjelmankin. Ohjelmassa on juoksua kolmesti viikossa: Yksi vedoilla, yksi tasavauhtinen siten, että loppuun vauhdinnosto ja yksi pitkis. Pitkät ajattelin tehdä kuitenkin pääsääntöisesti poluilla niveliäni säästäen.

Tämä viikko olisi ollut ohjelman ensimmäinen viikko, mutta töistäni johtuen en ole sitä kyennyt toteuttamaan, ja ehkä kroppanikin on vaatinut vielä hiukan lepoa. Eiliselle oli suunniteltuna Loppi Extreme -polkujuoksukisa, jossa olisin mennyt 12.5 km matkan.  Juoksukaverini kuitenkin toipuessa vielä sitkeästä flunssastaan, päätimme jo aiemmin viikolla, että emme kisaan lähde. Sen sijaan menimme omatoimilenkille Kaupin poluille, tarkoituksena juosta vajaa kympin lenkki.

Karvas totuus

Juoksu tuntui alussa hieman tahmealta, mutta olenkin sellainen dieselveturi, että ensimmäiset kolme-neljä kilometriä menevät koneen käynnistämiseen. Muuten oli kyllä ihanaa päästä taas poluille ja metsään juoksemaan. Mielessäni ei edes käynyt Pallaksella koettu polvikipu, kunnes se iski muutaman alamäen jälkeen jälleen. Jos olisin ajatellut, enkä vain mennyt, niin olisin ottanut alamäet rauhallisemmin tunnustellen. Nyt menin taas vauhdilla ja liian pitkillä askelilla. Sinnittelin kilometrin vielä eteenpäin, jonka jälkeen käännyin takaisinpäin. Kävelyhölkkäsin noin kilometrin, sen jälkeen jatkoin juoksua. Palasimme kivituhkaa ja asfalttia pitkin kotiin. Sileällä minun oli helpompi juosta, vaikka kipu olikin kovaa. Pari kertaa jalka petti alta, mutta kun lisäsin vauhtia, oli juoksu sujuvampaa ja aavistuksen kivuttomampaa. Kahdeksan kilsaa sain mittariin, ja viimeinen kilometri oli lenkin nopein. Mutta karvas totuus oli hyväksyttävä: juoksijan polvi. Tai ennemminkin iliotibiaalijänteen tulehdus, jotka kyllä Suomessa usein mielletään samaksi vaivaksi.

Tuosta ITBS:stä/juoksijanpolvesta löytyy niin kattavasti tietoa googlettamalla, etten ala sitä tähän sen enempää avaamaan. Mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, että en saa nyt juosta. Joten se maratonohjelmasta. Se enkkojen tavoittelusta. Edessä on siis turistimatka Berliiniin ja tavoitteena päästä maaliin määräajassa, jotta saisin edes sen mitalin!

Hanskoja tiskiin en kuitenkaan vielä nakkaa, vaan teen tietenkin kaikkeni kuntouttaakseni itseni juoksukuntoon. Rullausta, hierontaa, vesijuoksua, uintia ja pyöräilyä on siis ohjelmassa seuraavat viikot. Ja kävelylenkkejä metsässä.

Vastoinkäymisistä voimaa?

Olen kohdannut elämässäni paljon vastoinkäymisiä, joista suurin osa on liittynyt tavalla tai toisella kehooni. Kun sairastuin crohnintautiin parikymmentä vuotta sitten, en halunnut myöntää sen vaikutuksia elimistööni, vaan jatkoin elämääni normaalisti, ehkäpä vielä aiempaa enemmän elimistöäni rasittaen, ikäänkuin kapinana diagnoosia vastaan. Minulla meni aivan liian kauan siihen, että opin ymmärtämään (=hyväksymään) sairauttani. Nämä viimeiset kolme vuotta olen kuntourheillut nousujohteisesti sairauteni hyväksyen ja huomioiden. Olen ollut äärettömän onnellinen siitä, että crohn on pysynyt melko hyvin remissiossa ja olen voinut lisätä treenimääriä. Olen myös oppinut hyväksymään vastoinkäymiset ja kuuntelemaan kehoani crohnin osalta siten, että olen himmannut ajoissa, antaen elimistöni levätä. Olen myös hyväksynyt crohnin aiheuttamien niveltulehdusten kuormittamat polveni ja lonkkani, jotka eivät ole priimaa, vaan oireilevat vaurioitaan silloin tällöin. Mutta olen ollut niin keskittynyt vain perussairauteni kuuntelemiseen, etten ole osannut ajatella, että voi tulla muitakin kremppoja.

Neljän viikon sisällä juoksin tuntureilla noin 155 km, kävelyretkien kilometrimääriä en ole laskenutkaan. Se oli mahtavaa! Voimaannuttavaa. Vapauttavaa. Ei sitä voi kuvailla mitenkään. Lapissa on ihan oma tunnelmansa. Tunturin laella, maisemien avautuessa silmänkantamattomiin, sitä tuntee olevansa osa jotakin aivan ihmeellistä.

Olin niin endorfiinien täyttämä nuo pohjoisen treenireissut, että todennäköisesti siksi crohninikaan ei oireillut kilometrimääristä. Ja mikään ei ollut mahtavampaa kuin lasketella pitkiä teknisiä alamäkiä tai rämpiä sulamisvesien valtaamilla latupohjilla tai tuntea pitkospuiden notkahtelu juoksuaskelten tahdissa. Olin niin onnellisuuspössyissä, että unohdin huoltaa kehoani. Huolsin vain mieltäni. Ja muistutus tästä kehon huoltamattomuudesta iski sitten jossain siellä Pallaksen ja Hetan välillä. Ja eilen kotipolulla.

Elastisen sanoin:

"Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa
koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan
hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin
mus on voima, jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan

murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään
hakenu näkemystä mun meininkiini taas
monacon vipeistä slummeihin keniaan
kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi
asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki
aitoo iloo vaikkei ympäril oo muut ku pahaa
ja toiset taas niin köyhii et ei niil oo muut ku rahaa
alotan ittestäni, korjaan mun mielen
nostan mun katseen ja mun suupielet

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan"

              

Suolipuoli sinivalas nutsaantui täysin!

Ajatukseni ovat saaneet jäsentyä parin palauttelupäivän sekä kotiinajon verran maaliviivan ylittämisen jälkeen. Tuntuu, etten muista tuosta matkasta Pallakselta Hettaan yhtään mitään, vaikka jokainen nyt ottamani askel taipaleesta tehokkaasti muistuttaakin rakkojen muodossa. Muistikatkoista huolimatta tästä tarinasta tulee todennäköisesti pitkä...

Jännitin lähtöä aivan valtavasti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tulisi reitin aikana tapahtumaan. Jollakin oudolla tavalla olin kuitenkin varma, että selviäisin maaliin asti aikarajojen puitteissa, eli 12 tunnissa. Vaikka kontaten. Salaisena tavoitteenani oli alittaa 10 tuntia, jos vain crohnsuoli ei alkaisi kiukutella ja kroppa kestäisi muuten. Treenannuthan olen aivan luvattoman vähän, enkä noin muutenkaan ole ihan ultrajuoksijan prototyyppi. Mutta uskon itseeni, joskus ehkä vähän liikaakin!

 

Mökkikaverillani Mikalla oli samanlainen aikatavoite kuin oma haaveaikani. Mikalla on huomattavasti vahvempi treenitausta ja polkujuoksukokemus kuin minulla, mutta päätin joka tapauksessa koittaa seurata noita lappilaisia jalkoja mahdollisimman pitkään, jos vauhti tuntuisi yhtään ookoolle. 

Eväänä matkalle minulla oli Squeezyn, Powerbarin ja Bloksin energianameja geelejä korvaamaan, vähän salmiakkipastilleja, yksi riisisuklaapatukka ja suolatabletteja, sekä juomarakossa 2.5 ltr High5:n zeroa. Matkan aikana tulisi olemaan kaksi huoltopistettä. 

Reitti alkoi laskettelurinnettä kivuten Pallastuntureiden laelle. Otimme ensimmäisen nousun (kuten muutkin nousut) rauhassa. Se sujui kisajännityksen purkautumisesta saadussa energiapiikissä jonkinlaisen hurmoksen vallassa, kilpailijoiden muodostamassa letkassa, jokaisen hakiessa omaa vauhtiaan.

Ensimmäisen nousun jälkeen matka jatkui vaihtelevalla pohjalla keroilta kuruille, nousten ja laskien. Helposti juostavaa alustaa oli melko vähän ensimmäisellä 40 kilometrillä.. Maisemienkatselun sijaan oli keskityttävä jalkoihin. Minulla kun on tapana kompuroida enemmän ja vähän vielä enemmän, enkä halunnut rikkoa itseäni heti alkumatkasta. Oli kivikkoa, mutaa, juurakkoa, tunturipuroja, sulamisvesiä, rakkaa. Pitkospuita ja lahoja pitkospuita. Yhdet rappusetkin. 

Noin kymmenen kilometrin kohdalla, jalkojen kastuttua jo useampaan kertaan, alkoi sukka liikkua jalassani päkiää hangaten. Tällaista ei ole ennen käynyt, vaikka jokaisella polkulenkillä onkin jossakin kohtaa jalat kastuneet. Tunsin, kuinka päkiöihini alkoi muodostua rakot. Päätin laastaroida ne ensimmäisessä huollossa. Matka jatkui. Fiilis oli hyvä. Pysyin rauhallisesti aloittaneen Mikan matkassa ongelmitta. Kepeästi kirmasimme teknisemmätkin alamäet Mikan säestäessä askeleitamme välillä joikaten. Hymyilytti.

Vajaan 20 km:n kohdalla minulle tuli näläntunne. Olin kyllä juonut ja ottanut energianameja säännöllisesti, mutta siitä huolimatta iski ensin nälkä ja siihen perään todella voimakas heikotus. Sanoin Mikalle, että jatka sinä matkaa, minun on nyt hidastettava. Ensimmäiseen huoltoon oli vielä viitisen kilometriä. Mika jatkoi omaa vauhtiaan, minä jäin taistelemaan perään.  Söin muutaman salmiakin, join niin paljon kuin pystyin vatsaani ajatellen, ja jatkoin nousua hitaasti kävellen. Hetkellisesti mietin, että tähänkö tämä matka tyssäsi. Heikotus meni kuitenkin ohi muutamassa minuutissa, ja siirryin takaisin hitaaseen juoksuun. Onneksi edessä oli taas lasku, ja sainkin Mikan kiinni lasketellessani mäkeä reippaasti alas. Oikeaan polveeni alkoi laskun aikana sattua, mutta se ei hidastanut vauhtia.

Saavuimme Hannukurun huoltoon, jossa vedin teippiä polven ympärille, söin pari keksiä, kourallisen sipsejä ja muutaman suolakurkkusiivun. Join kolme mukillista vettä ja täydensin juomarakon vedellä ja zerotableteilla. Katsoessani umpimutaisia ja märkiä jalkojani totesin, että aivan turhaa edes miettiä mitään rakkolaastareiden laittamista. Jos nyt ottaisin nuo kengät pois jalasta, en enää saisi niitä takaisin. Joten päätin unohtaa rakot ja niiden tuoman kivun. Matkaahan olisi enää reilu 30 km. Reitti jatkui Ounastunturille. Olo oli huollon tankkauksen jälkeen loistava, polvikipua lukuunottamatta. 

Katsoin edessä siintävää Pyhäkeron nousua. Se tulisi olemaan pitkä. Se on pitkä. Pitkä. Veemäisen pitkä. Mietin, miten polveni kestäisi nousun. Hölkkäsimme eteenpäin, ja totesin, että laskut olivatkin polvelle kivuliaampia kuin nousut. Polven kipu sai minut kuitenkin unohtamaan rakot ja toteamaan sen positiivisen seikan, että vatsani ei ollut kiukutellut vielä lainkaan. Kaikesta voi siis löytää jotain positiivista.

Sinnittelin Mikan perässä. Askelsimme kiduttavan nousun yhdessä Pyhäkerolle. Kivuista ja matkan pituudesta huolimatta minulla oli ollut koko ajan erinomaisen hyvä fiilis. Olin edennyt hymyillen, nauttien maisemista (niinä sadasosasekunteina, kun ei tarvinnut herkeämättä tuijotella askelsijoja) ja matkasta. Mutta tuo nousu. Se alkoi pikkuhiljaa muodostamaan veesanoja päässäni, ja muutama sellainen saattoi päästä ääneenkin suustani. Tuijotin jalkoihin. En halunnut katsoa ylös enkä alas. Etenin vain askel kerrallaan tasaisesti ylös, sen tiedon voimalla, että nousun jälkeen alkaisi lasku, joka veisi viimeiselle huollolle, jonka jälkeen matka olisikin jo tasaisempaa ja helposti juostavaa. Ja taas minun tuli nälkä. "Ei nyt!" ajattelin. "Ei saa alkaa heikottaa!". Kaivoin riisisuklaan repustani ja mussutin sitä koittaen saada positiivisia ajatuksia päähäni. 

Tarpeeksi monen askelparin jälkeen saavuimme Pyhäkeron laelle, jossa vastassamme oli hyytävä tuuli ja komeat näkymät. Taas hymyilytti. Energiat tasoittuivat siinä kuin hengityskin.

Aloimme juosta. Polveni ei kestänyt. Sanoin Mikalle, että mene sinä. Edessäni oli aukeamassa loistava alamäkibaana, enkä voisi juosta sitä! Sain toiselta kanssakilpailijalta parasetamolia, ja jatkoin jonkin matkaa hänen kanssaan jutellen. Hänellä oli vatsaongelmia, ja joutui sen vuoksi myös kävelemään. Alamäen alkaessa päätin kuitenkin koittaa juosta. Ehdin jo kuvitella, kuinka loikkisin kuin nuori poro täysillä laukaten koko alamäen huoltoon asti ja ohittelisin samalla muita. Ja saisin taas Mikan kiinni! Mutta totuus iski karvaasti vasten kipuaistiani, kun olin muutaman reippaan askeleen ottanut. Kipu oli niin kova, että silmissä säkenöi. En halunnut luovuttaa. Kaivoin kävellessäni siteen repustani ja tuin sillä polveni. Ensimmäisessä huollossa laittamani teipit olin jo repinyt pois, kun ne puristivat liikaa. Uusi kokeilu. Lyhyin ja hitain juoksuaskelin. Ei. Ei vain onnistunut. Irvistelin tuskasta ja v*tutuksesta. Vatsa kunnossa. Vasen rustovaurioinen polvi oireeton. Voimia jäljellä. Ja menohaluja vaikka kuinka. Niin sitten oikea polvi tekee tenän! Harjoituksen puute, joten ihan itseäni sain syyttää polven kiukuttelusta. Muttei se kauheasti lohduttanut siinä vaiheessa.

Laitoin reippaan kävelyvaihteen päälle ja  luovutin kymmenen tunnin alituksen suhteen. Testimielessä koitin välillä ottaa pari juoksuaskelta, mutta ei. Jalka petti alta. Vihdoin saavuin viimeiseen huoltoon, ja yllätyksekseni Mikakin oli siellä vielä. Tosin lähdössä jo. Huusin, josko jollakulla olisi minulle antaa jotain kipulääkettä, jotta selviäisin maaliin. Sain kipulääkkeen, vedin samanlaisen evästyksen kuin ekassa huollossa, ja jatkoin matkaa kävellen. Soitin huoltajana sairastumisensa vuoksi toimineelle Samulille, että olen lähtenyt vikasta huollosta, mutta  loppumatka kestää polvikivun vuoksi. Kello oli 19.50 ja matkaa jäljellä viitisentoista kilometriä.

Aloin laskeskella minuutteja ja vauhteja. Minulla saattaisi sittenkin olla mahis kymmenen tunnin alitukseen! Kävelin niin ripeästi kuin pystyin. Tasaisilla pätkillä könkkäsin juoksunomaisesti eteenpäin. Polvi toimi, kun sen ei tarvinnut taipua liikaa. Kipulääke auttoi jonkin verran. En meinannut uskoa, että olin tullut jo yli maratonin verran kilometrejä, koska energiaa ja voimia olisi riittänyt juoksuun vielä hyvin. 

Hiekkatie tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Kolme kilometriä kykenin juoksemaan, sen jälkeen polvi ei pitänyt enää tasaisellakaan. Kävelyvauhtini pysyi n. 8'30 min/km. Ohitin muutaman muun kävellen etenevän. Tarjosin salmiakkia tienvarressa kannustaville pikkupojille. Hymyilin maahan kirjoitetuille kannustusviesteille. Hiekkatien loppupuolella, ennen viiden kilsan asvalttiloppupätkän alkua, oli Samulikin kannustamassa. Tuossa vaiheessa on aina mukava nähdä jotkut tutut kasvot, siitä saa mukavasti lisäboostia loppumatkalle. Koitin jälleen hölkätä. Kilometrin verran riitti kivunsietokykyni, sitten oli taas pakko kävellä. Asvalttitien viettävä reuna oli tuskaa polvelle. Edelleen laskin kilometrejä ja minuutteja. Tiesin, että jos polveni olisi kestänyt juoksua, olisin hitaastikin hölkötellen voinut päästä jopa alle 9h 30min, helpostikin. Viimeiseltä 15 km:n tieosuudelta olisi tarvinnut napata pois alle minuutti kilometrivauhdista. Mutta turha jossitella, jostakin se polvenkin kestämättömyys kertoo, ja tuo oli senhetkinen kunto. Kävelin kuitenkin niin vauhdilla, että ohitin jopa kaksi juoksijaa. 

Vihdoin alkoi kantautua maalialueen humu korviini. Päätin, että maaliin juoksen, sattui sitten kuinka paljon hyvänsä. Joku tuli vastaan ja huikkasi, että maaliin on enää 300 metriä. Aloin juosta. Kipu oli järkyttävä, mutta tuossa vaiheessa sen peitti kehoni valtaava hormonien sekoitus, ja tunsin hetkellisesti suorastaan liitäväni. Huvittavaa mielikuvaani korosti kuuluttajan ääni, joka kiritti minua sanoillaan: "Sieltä saapuu lennokkaalla askeleella maaliin kilpailija numero 273!" 

Sain kaulaani Nutsin hienon "mitalin". Olin hurmiossa! Kävelin hymyssä suin ystävieni luokse. Minä tein sen! Halaukset, yläfemmat. 

Huikkasin ystävilleni, että haen juotavaa. Olin ollut paikoillani noin minuutin. Käännyin lähteäkseni. Noin kolmannella askeleella viiltävä kipu lävisti polveni ja jalka petti alta. Ehdin juuri ja juuri ottaa sattumalta vieressä olevan maalipaljuperäkärryn kulmasta kiinni, ja lähellä seisova mies nappasi minua käsivarresta, etten kaatunut maahan. Istahdin kärryn reunalle. "Henkilökuntaan" kuuluva mies ei antanut minun nousta, vaan kutsui ensiavun paikalle. Olisivat kantaneet minut paareilla ensiapuun, mutta paareja ei ollut. Paikalle tuotiin sen sijaan kantoliina. Minua nauratti. Olin juossut polvella yli 56 kilometriä, kyllä sillä nyt konkkaisi parisataa metriä ensiapupisteelle. En suostunut kannettavaksi. Miehiset tuet molemmin puolin koikkelehdin polvihoitoon. Sain kourallisen kipulääkkeitä ja jääpussin ja siteen polveen. Kaikki hyvin taas. Ei muuta kuin pesulle ja syömään riistakeittoa.

JÄLKIMAININGEISSA

Matka antoi minulle valtavasti. Sain tutustua uusiin, mahtavan ihaniin ja hauskoihin ihmisiin. Erityiskiitos Pasille, Mikalle, Iirikselle ja Kirsille kanssaelämisestä jännityksen kanssa ennen ja jälkeen, ja suuri kiitos Samulille, joka jaksoi flunssastaan huolimatta huoltaa, kuskata ja kannustaa meitä kaikkia. 

Näin livenä reitin varrella monta koopeekoolaista, joista useampikin taisteli itsensä joko maaliin asti tai muuten kunnioitettavan pitkälle perusmatkalla, eli 134 km:llä. 

Pääsin nauttimaan Lapin avarista ja kauniista maisemista. Sää suosi, aurinkoa oli sopivasti ja pari piristävää sadekuuroakin saatiin. Vatsani ei kiukutellut lainkaan. Luulen, että Mr Crohninkin sielu lepäsi noissa uljaissa maisemissa. 

PALAUTTELU

Sunnuntaina tutustuin jalkoihini uudestaan. Vasen jalkani oli kokonaisuudessaan hiukan turvonnut, mutta siinä onkin useiden vatsaleikkausten jäljiltä lymfakiertohäiriötä, eli ei mikään ihme. Vasen polvitaive oli kipeä. Jokaisessa varpaassa rakko, samoin päkiöissä. Oikea polvi vähän turvoksissa, kävely onnistui, alaspäin meno vaikeaa. Kokonaisuudessaan vointini oli yllättävänkin loistava. 

Lähdimme Samulin ja Otto-koiran kanssa tekemään palauttelulenkin Särkitunturille. Kuutisen kilometriä kävelyä, jonkin verran nousua ja laskua. Ihan tuskatonta se ei ollut, mutta niiden maisemien väärti. Särkirunturilta oli myös huikea fiilis katsella Pallaksia, ja miettiä, että tuolla sitä eilen mentiin. 

Myöhään illalla kävimme vielä Levin huipulla Pasin ja Samulin kanssa. Pasi oli joutunut keskeyttämään 134km:n matkan reilun sadan kilsan jälkeen jalkavaivojen vuoksi. Mutta yllättävän ketterästi Pasikin Leville kipusi, vaikkei vielä aamulla meinannut pysyä pystyssä. Ehkä toimintakykyä oli palauttanut alkuillan uintimme 12 asteisessa Petsukkalammessa.

Maanantaina teimme Samulin ja Oton kanssa retken Kumputunturille. Siellä tuli kävelyä lähes 11 km, ja nousumetrejäkin taas ihan kiitettävästi. Polveni alkoi olla oireeton, joten matka taittui helpohkosti ja pääsin jälleen nauttimaan sanoinkuvaamattoman mahtavista maisemista. Mieleni teki jopa juosta tuolla Kumputunturin polulla, joka oli kuin suoraan satukirjasta. 

Kiitos NUTS, kiitos ystävät, kiitos Crohn ja Colitis ry. Kiitos rakas tyttäreni ja muut läheiset. Kiitos elimistöni. Kiitos myös minulle itselleni, että uskalsin, kaikkien edellämainittujen tuella. Matka jatkuu hymyillen kohti uusia seikkailuja!

Sinivalas siivilllä! (kuva: Onevision)

Särkitunturilla palauttelua ja Pallasten ihailua

Särkitunturi

Kumputunturin satupuita

Hetki ennen starttia (kuva: Samuli Tiirikainen)

Kumputunturi

Pyhäkerolla loputtomalta tuntuneen nousun jälkeen (kuva: Mika Laiti)

💗

Kumputunturiretkellä puu kaappasi syliinsä (kuva: Samuli Tiirikainen)

Ei lisättävää. Paitsi matkaan reilu kilsa ;)

I did it!

Nyt kun on varpaat ja päkiät rakkolaastaroitu ja pieni palauttava kävelylenkki tehty, voin tännekin fiilistellä hiukan eilistä!

Kisarapsa tulee perässä, mutta muutama sana: Mahtavaa. Huikeaa. Märkää. Kipua. Nautintoa. Mutaa. Tuskaa. Iloa. Ja reippaasti alle aikatavoitteen.

Ja ne maisemat 😍

Vielä kuutisen kilometriä maaliin. (Kuva: Samuli Tiirikainen)

Pyhäkerolla. (Kuva: Mika Laiti)

Lumikerolla. (Kuva Mika Laiti)

Hetki ennen starttia (Kuva: Samuli Tiirikainen)

Yöttömän yön konsertti

Pöytälaatikkorunoilijaminäni heräilee aina silloin tällöin. Kuten tänä yönä, "pallaspaniikin" seurauksena:

Sadepisaroiden tanssi peltiä vasten

Hyttysen siipien salamannopea värähtely

Rummutuksen ja ininän vuoropuhelu

Yöttömän yön konsertissa tärykalvoillani.

En saa unta. 

Ajatukseni karkaavat tulevaan.

Sadepisarat rytmittävät askellustani

Inisevän äänen jahdatessa minua tunturipolulla mielikuvissani. 

Konsertti saa minut hengästymään.

Sade loppuu. 

Hyttynenkin on hävinnyt.

Vierestäni kuuluva rauhallinen hengitys

Sydämen syke käteni alla

Artistin vaihtuessa lavalla

Yöttömässä yössä

Valmistaudun matkaan

Pallakselta Hettaan.

Ja pidän tästä konsertista. 

Sen kaikista artisteista.

Unikin tulee.

What a mess... Nevertheless - no stress

Viikon päästä tähän aikaan olen toivottavasti jo maalissa, tai ainakin lähellä maalia. Enkä nyt tarkoita mitään lateksia, vaan Hetan maaliviivaa! (Klo on 22.43).

Olen opetellut elämään mahdollisimman stressivapaata elämää. Tämä on auttanut pitämään sairauteni oireet kurissa, oikeanlaisen ruokavalion lisäksi. Tällaisessa tilanteessa, kun on elämäni tähän asti rankin koitos tulossa, on hieman hankalaa olla stressaamatta yhtään.

Ja kyllä, elämäni rankin koitos. Olen kuitenkin kokenut jos jonkinmoista. Toisaalta, saattaahan aika kullata muistot. Ja monet rankimmista jutuista on tapahtunut leikkaussalissa ollessani autuaasti untenmailla anestesialääkärin hoivissa, kirurgien suorittaessa omaa osuuttaan. Kyllähän sekin kieltämättä oli rankkaa omalla tavallaan, kun aamulla en ehtinyt vessaan, vaan päivä alkoi sillä, että oli paskat housussa. Tai kun jouduin käymään puskassa ripuloimassa verta keskellä Töölöä. Noista ajoista on onneksi jo yli 15 vuotta ja voin niistä puhua jo suoraan, näin julkisestikin. Stressaamatta.

Miksi sitten koen, että NutsPallas tullee olemaan elämäni rankin koitos? Koska en tiedä, miten sairauteni mahdollisesti vaikuttaa suoritukseen. Sen lisäksi juoksumääräni ovat todennäköisesti vähäisimmät verrattuna muihin 55 kilometrille osallistuviin.

Sairauden (ja "suolettomuuden", jäljellä minulla on vain ohutsuoli) tuomat riskit:
- vatsakipu
- imeytymisongelmat
- suolitukos
- housuunpaskominen
- kuivuminen
- suolanpuute

Näistä oikeastaan varmaa on jonkinasteinen vatsakipu. Toivon kuitenkin, että kipu pysyisi siedettävänä; kovempi kipu vie voimia.

Koska paksusuoleni on poistettu, eivät nesteet imeydy samoin kuin suolellisella. Käytännössä olen siis kroonisesti kuiva, minun pitäisi juoda moninkertaisesti terveeseen yksilöön verrattuna. Suolettomuus aiheuttaa myös muita imeytymisongelmia. Suurimpia huolenaiheitani onkin suolan ja energian riittävä imeytyminen matkalla. Edelleenkään en tiedä, mitä uskallan ja mitä kannattaa matkan aikana syödä.

Suolitukosriski on myös olemassa. Jos elimistöni pääsee kuivumaan liikaa, saattaa arpikudos eli kiinnikkeet vetää ohutsuoleni kierteelle. Se on sitten varma leikkaussalikeikka. Koitan olla ajattelematta tätä. Täytyy vain muistaa riittävä nesteytys ja toivoa, että nesteet myös imeytyvät. Riskiä lisäävät myös ahtaumat ohutsuolessani. Niiden vuoksi en voi juurikaan syödä esimerkiksi pähkinöitä, rusinoita tai muita kuivattuja hedelmiä. 

Housuunpaskomista en oikeastaan pelkää. En ole enää pitkään aikaan joutunut pitkiksilläkään käymään pusikossa, enkä yhdenkään lappujuoksun (kisan) aikana. Uskon, että selviän parilla "suunnitellulla puskakäynnillä".

Oma lukunsa on sitten se, miten kuntoni riittää. Viikkokilometrimääräni ovat melko vähäisiä, koska myös fyysinen stressi pahentaa sairauteni oireita. Sopiva fyysinen rasitus helpottaa oireita, liiallinen pahentaa. Pikku hiljaa elimistöni on tottunut pitkäkestoisempaan ja rankempaan rasitukseen. Viime syksynä en voinut juosta kuin max 35 km viikossa. Kun tuolloin nostin kilometrimääriä maratoniin treenatessani, crohn aktivoitui, ja jouduin syömään kortisonikuurin ennen maratonia. Nyt juoksin viidessä päivässä 55 km, enkä saanut oireita. Tosin kyseessä oli vain yksi viikko. Mutta crohnin vuoksi olen joutunut himmailemaan juoksuintoani.

Miksi sitten olen lähdössä Pallakselle? Koska haluan haastaa itseäni. Koska en voi tehdä sitä aikatavoitteilla lyhyemmillä matkoilla (Crohnin aiheuttamat niveltulehdukset ovat vaurioittaneet polviani ja lonkkiani niin, etteivät ne kestä kovempivauhtista iskutusta kuin hetkittäin), haastan itseäni pidentämällä matkaa. Eikä pidä unohtaa sitä tärkeintä pointtia: luonnon keskellä olemista. Maisemia. Tuoksuja. Ääniä. Täydellistä keskittymistä omaan askellukseen. Ja tällaisessa tapahtumassa yhteisöllisyydelläkin on iso merkitys. Kanssajuoksijoista saa tukea ja turvaa ja innoitusta.

Haluan myös olla esimerkkinä muille crohnilaisille ja ibd-sairaille. Tavoitteita ja unelmia on mahdollista saavuttaa, kun tarpeeksi on tahtoa. Liittyivät ne sitten opiskeluun, urheiluun, työuraan; ihan mihin tahansa. Kunhan muistaa tavoitella niitä yhteisymmärryksessä sairauden kanssa. Stressaamatta.

(Kuvat pöllitty netistä)

Sallan keskiyön auringon alla juoksu päättyi oksentamalla...

Joskus sitä tekee tempauksia, joista on järki kaukana. Niin kuin nyt vaikka päätös lähteä juoksemaan tunturimaratonin puolikas yli 800 km:n päähän, viikonloppureissuna. Mutta Lappi on ❤ Joten miksi ei? Vaikka juoksun jälkeen tuntuikin siltä, kuin olisin ollut Himoksen Iskelmäfestareilla nauttimassa promillejuomia enkä urheilutapahtumassa... 

Salla Midnight Trailrun on pieni tapahtuma kauniissa maisemissa. Matkoiksi oli ilmoitettu 12.5 km, 21 km sekä 42 km. Lähtö tapahtui kaikkien matkojen yhteislähtönä klo 21 lauantai-iltana. 

Olimme valmistautuneet juoksuun mm. nukkumalla yön teltassa, käymällä päivällä kylpylässä ja nauttimalla edellisiltana piccolopullolliset kuohuviiniä. Muu neste- ja hiilaritankkaus oli sentään suoritettu asianmukaisesti. 

Kisajännitys kasvoi päivän aikana. Minua jännitti lähinnä oikean reitin löytäminen ja loppuaika. Sipoonkorpi trailin 20 kilsaan olin saanut kulumaan piirua vaille kolme tuntia, juosten tosin yli puolet matkasta rikkinäisellä polvella ja revenneellä reisilihaksella. Edessä olisi kuitenkin todennäköisesti Sipoonkorpea teknisempää maastoa ja yli tuplasti enemmän nousumetrejä. Tiesin, että vähintään kolme tuntia tulisi tänäänkin menemään. 

Sää oli aurinkoinen ja lämpöasteita oli illallakin vielä yli 15. Koska aurinko paistoi matalalta, oli aurinkolasit ehdoton varuste. Testausmielessä, Pallasta ajatellen, laitoin jalkaani Asicsin kompressiosukat. Kenkinä minulla on Salomonin S-lab Speedit, joista pidän erityisen paljon. Koska reitin varrella tulisi olemaan myös useampi huoltopiste, valitsin juomarepuksi pienen ja kevyen Inovin juoksuliivin kahdella urheilujuomalla täytetyllä puolen litran lötköpullolla. Sen olen sentään jo oppinut lyhyen juoksukuntoilijaurani aikana, että juomaa minulla on oltava aina mukana, kun lenkki on yli tunnin mittainen. Tarvitsen nestettä tasaisesti. Liivin taskuihin tungin myös pussillisen kofeiinipitoisia ja kaksi pussia kofeiinittomia geelinameja.

Kello lähestyi yhdeksää, ja kaikki matkaanlähtijät kuulutettiin lähtökarsinaan. Menin Samulin kanssa lähes eturiviin, vaikka tiesinkin, etten kärkijoukoissa juoksekaan. Lähtömerkistä liikkeelle, ja porukka lähti matkaan, joka alkoi loivalla nousulla Sallatunturin juurella. Juoksin omaa juoksuani alusta asti, muista välittämättä. 

Loiva nousu jyrkkeni hetkeksi, ja kävelin tuon pätkän. En halunnut sykkeideni huitovan heti pilvissä. Juoksu jatkui ulkoilureittiä ja metsäpolkua pitkin kohti ensimmäistä huoltoa, joka oli noin viiden kilometrin kohdalla. Huollon jälkeen erkanivat lyhytmatkalaiset eri reitille ja puolikkaan sekä täysmatkan juoksijat jatkoivat matkaa kohti Ruuhitunturia. 

Ensimmäinen harhailuni tuli kolmen muun puolikkaan juoksijan kanssa tuossa reittien erkaantuessa. Lyhytmatkalaisten merkit näkyivät selvästi, pitkien reittien merkkiä ei näkynyt missään. Turhautuneena pyörin risteysalueella kanssajuoksijoiden kanssa ihmetellen, kunnes näimme muutaman juoksijan nousevan rinteessä olevaa huomaamatonta polkua ylös. Juoksimme sinne ja löysimme taas oikealle reitille. Minua harmitti ohitseni päässeet juoksijat, ja kiihdyttelinkin heidän edelleen pitkospuilla. Tykkään juosta pitkospuilla, niillä eteneminen on vaivatonta ja joustosta saa askeleelle vauhtia. Yhdessä kohdassa puut reagoivat jalkojeni alla kuin trampoliini, ja hilkulla oli, etten sinkoutunut suolampeen. Nauratti. Mietin, olikohan joku saanut jo kasteen tuossa kohtaa tai tulisiko saamaan. 

Jatkoin matkaani yksinäni, ohittamani juoksijat jäivät jonnekin, enkä nähnyt edessänikään ketään. Melko paljon jouduin etenemään kävellen, koska reitti oli hyvinkin nousujohteinen. Kaikki loivemmat pätkät juoksin. Välillä polku oli tosin niin teknistä, että eteneminen oli lähinnä koikkelehtimista kiveltä toiselle. Onneksi välissä oli mukavia ja pitkähköjäkin pitkospuupätkiä, joilla sai pidettyä jonkinlaista vauhtia yllä. 

Hetkittäin mietin jo eksyneeni, kun kukaan ei tullut takaa ohi, eikä edessäni edelleenkään näkynyt ketään. Onneksi reittimerkkejä oli siellä täällä vahvistamassa oikeaa suuntaa. Nautin maisemista. Oli hienoa juosta keskellä suota, öisen auringon paistaessa toisella ja kuun loistaessa toisella puolella. Saavuin jollekin hirsimajalle, jossa tavoitin yhden juoksijan, jatkaen matkaani häntä peesaten. Seuraavassa nousussa hän pääsi kuitenkin karkaamaan, ja jäin jälleen yksin jatkamaan matkaani. Alkoi alamäkiosuus, ja tuolla pätkällä saavutin kolme juoksijaa heidät ohittaen. Ensimmäiseen kymppiin oli mennyt noin 1h 26min. Ja se oli ollut lähes kokonaan nousua. Tuolla laskuosuudella ajattelin, että jonkinlaiset mahdollisuudet voisi olla alittaa kolme tuntia, mutta en tiennyt yhtään, mitä edessä tulisi olemaan. Reitti oli näyttänyt kartasta katsottuna kohtuullisen helpolta, mutta sitä se ei kyllä todellisuudessa ollut. 

Matka jatkui. Huolloilla nappasin aina yhden suolakurkun palan sekä muutaman kulauksen vettä ja urkkajuomaa. Energianameja napsin pitkin matkaa, samoin join säännöllisesti. 13 kilsan kohdalla vatsani alkoi temppuilla. Ylävatsa turposi, sitä painoi niin rintsikat, sykevyö kuin juoksuliivin kiinnitysremmi. Nesteet alkoivat hölskyä vatsassa. Tungin sormeni kaikkien remeleiden alle nostaen niitä irti vatsastani. Se helpotti. Juoksin pätkiä tuolla tavoin, ja hölskyminen vatsassa lakkasi. Kipu sen sijaan aina palasi. Ketutti. Viidentoista kilsan kohdalla ajattelin, että kyllä minä vielä sen kuusi kilsaa kestän, kävelen tarvittaessa. Nostelin remmejä ja rintsikoita käsilläni ja jatkoin matkaa. Polku oli välillä syvää ja märkää, mutkittelevaa uraa, välillä hyvin kivikkoista ja välillä oli taas kunnon pitkospuuosuuksia. Mahani turposi turpoamistaan ja nesteet imeytyivät huonosti. Tämän seurauksena pohkeeni alkoivat krampata. Tulin helposti juostavaan maastoon, mutten meinannut päästä eteenpäin. Ärsytti. Toisaalta vieläkin oli mahdollisuudet alittaa se kolme tuntia. Olin myös päättänyt, etten päästä ketään ohitseni, kun olin saanut seitsemän selkää jo itse napsittua. Joten jatkoin sinnikkäästi matkaa. Viimeiselle huoltopisteelle tuntui olevan kymmenen kilometrin matka. Aina kun luulin lähestyväni huoltoa, matka jatkuikin eteenpäin. Maisemat olivat hienot, sää suosi, mutta kaikki flow oli hävinnyt vatsakipuihin ja pohjekramppeihin. Vihdoin huoltopiste tuli näkyviin. Sille piti juosta asvalttikentän poikki. Jalkani eivät totelleet käskyjäni, ne olivat vain kaksi kivikovaa pökkelöä. Vatsakipu oli jo turruttanut aivoni. Kannustavien huutojen saattelemana raahasin itseni juoksua etäisesti muistuttavilla askeleilla suolakurkkukipon äärelle. En kuitenkaan vatsani takia uskaltanut taaskaan ottaa kuin yhden palan kurkkua. Join pari mukia vettä ja venyttelin pohkeita. Mittarissa oli 18.5km. Enää vajaa kolme kilsaa, selviäisin kyllä. Kysäisin kuitenkin toiveikkaasti, paljonko matkaa on vielä jäljellä (edellisenä vuonna matka oli ollut 20km, toivoin samaa nyt, vaikka olinkin kuullut, että reittiä on muutettu). Sain vastauksen, että noin viisi kilometriä. Viisi! 

Ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa. Ne olisivat olleet nopeita ja helppoja kilometrejä muutamaa nousu- ja alamäkipätkää lukuunottamatta. Mutta vatsakipu oli kova, juoksu oli lähes mahdotonta. Samoin krampit jaloissa jatkuivat. Juoksin ja kävelin, juoksin ja kävelin. Lähestyin kilpailukeskusta, ja kiihdytin vauhtia. Tai siis luulin lähestyväni, kun kuulin autojen ääniä. Annoin piirun verran periksi. Kävelin. Näin kyltin, jossa luki: Sallatunturi 2km. Heitin tavallaan hanskat tiskiin. Maaliin asti oli silti mentävä. Kolme tuntia tuli täyteen. Takaa ei kuitenkaan vielä tullut ketään. Koitin taas vähän juosta. Noin kilometri maaliin. Tulin risteykseen, jossa reittimerkki ikäänkuin ohjasi alikulkuun. Mutta se oli mielestäni väärä suunta. Lähdin eri suuntaan, sielläkään ei reittimerkkiä. "Mihin hittoon mun pitää mennä?" Kirosin ääneen. Lopulta löysin reittimerkin ja jatkoin eteenpäin. Tulin kilpailukeskukseen. Maaliin oli enää pelkkää alamäkeä. Kuulin kannustavia huutoja ja Samuli yllytti loppukiriin. Kiihdytin vauhtia, en tiedä oliko se sitten juoksua vai mitä, mutta sain kramppaavat jalkani luotsattua maaliviivan yli ajassa 3h 19min ja jotain. 

Sain kaulaani hienon puisen mitalin ja käteeni kunniakirjan. Järjestäjille kritisoin kauniisti reittimerkkien huonosta näkyvyydestä paikkapaikoin.

Mittariini kertyi matkaksi 24.2km. Virallisesti matka oli 23.9km. Melko pitkä puolimaraton!

Menimme autolla hotellille. Riisuin kiristävät remmit ja voin pahoin. Join palautusjuomaa muutaman kulauksen, mutta siitä tuli entistä huonompi olo. Keräilin itseäni kasaan koittaen päästä suihkuun. En kyennyt liikkumaan. Pikkuhiljaa oloni koheni sen verran, että pääsin pitkäkseni sängylle. Oloni oli kuin kauheassa krapulassa. Sain roskiksen viereeni, ja lopulta oksensin vatsani tyhjäksi. Se helpotti oloani. Hetken pelkäsin, että olen saanut suolitukoksen, niistäkin kun on kokemusta. Mutta toisaalta vatsakipuni olivat helpottaneet, tukoksessa on ambulanssia vaativat kivut. Nukahdin. 

Aamulla mietin, miksi minulle tuli huono olo. Ja todennäköisesti keksin paikkansapitävän selityksen asialle. Inovin juoksuliivi on syyllinen. Minulle kävi nimittäin samalla tavalla vatsani kanssa alkukevään pitkiksellä Seitsemisessä, ja silloinkin oli tuo liivi käytössä. Muilla pitkiksillä olen pitänyt Camelbakin juoksureppua, joka kiinnitetään ihan eri tavalla. Inovin liivin alempi remmi tulee juuri ylävatsani kohdalle. Ilmeisesti vatsani tarvitsee "vapaan turpoamistilan", koska joka tapauksessa se aina turpoaa pidemmillä matkoilla. 

Loppujen lopuksi olin juoksuuni ihan tyytyväinen. Oikeat varusteet ja energianlähteet löytyvät vain kokeilemalla. Kisa antoi myös luottamusta Pallasta varten, tiedän nyt paremmin, millaisilla tehoilla minun tulisi siellä edetä ja millaiset varusteet otan matkaan. Positiivista oli sekin, etten kaatunut kertaakaan! 

Mutta tulipahan koettua juoksukrapula. 

Rakoista rakkoja

Nuts Pallas lähestyy. Kahden viikon päästä sitä jo nuollaan reissun haavoja... toivottavasti niitä tulee mahdollisimman vähän!

Huhtikuun lopulla Sipoonkorpi Trailissa telottu polvi sekä revennyt reisilihas pakottivat minut juoksutelakalle muutamaksi viikoksi. Nyt olen koittanut kuroa kiinni tuota juoksutaukoa ja harjoitellut etenkin tunturissa juoksua.

Joensuu-Jukolan radoista selvittyämme nukuimme muutaman tunnin, jonka jälkeen lähdimme ajamaan Leville. Onneksi meitä oli kaksi kuskia, toinen sai torkkua toisen ajaessa. Matka tuntui siitä huolimatta loputtoman pitkältä, vaikka osan ajasta saimmekin kulumaan suunnistuksiamme analysoiden.

Saavuimme perille myöhään sunnuntai-iltana. Maanantaina pidimme palauttelupäivän. Kävimme Levitunturin huipulla ja rinteillä kävelemässä sekä maisemia ihastelemassa. Teimme retken myös Ruoppakönkäälle, jossa luonnon kauneus lumosi.

Tiistaiaamuna suuntasimme kohti Aakenustunturia. Tarkoituksenamme oli tehdä noin 17 kilometrin lenkki. Olin unohtanut tankata maanantaina nesteitä, tai oikeastaan en ollut edes ajatellut koko asiaa. Aina välillä sitä unohtaa tämän sairauden ja paksusuolen puuttumisen ja kuvittelee olevansa kuin kuka tahansa terve ihminen. Mutta kun on seuraavana päivänä lähdössä pitkikselle, ei saisi unohtaa olevansa sairas! No, olihan minulla uusi juoksureppu testissä, ja siellä kolmen litran säiliö täynnä vettä. Mukana oli myös suolapähkinöitä (joita en kovin paljon uskalla syödä suolitukosriskin vuoksi) sekä Powerbarin energiaviinikumeja. Mitään geelejä vatsani ei kestä, onneksi se sentään kestää noita nameja.

Kiipesimme kohti tunturin lakea. Matkanteko oli kivikossa hidasta. Kieli keskellä suuta sain asetella jalkojani, etten lipeä kivenlohkareelta. Maisemia ei siis paljon ihailtu. Pahimman kivikon selvisin kompuroimatta, mutta polkumaisemmalla osuudella kippasin itseni ensimmäisen kerran nurin. Sain onneksi käsillä vastaan, mutta lopullisesti vauhtini pysäytti kiveen törmännyt nenäni. Siihenkään ei onneksi suurempia vaurioita tullut, ja tilanteen koomisuudelle naureskellen matka jatkui pitkin Aakenustunturia käyden Pallilaella, jossa oli pakko pysähtyä nopeasti ottamaan pari kuvaa.

Pikkuhiljaa aloimme lasketella tunturilta alas. Personal traineriani alkoi jo kaduttaa, että oli tuonut minut tunturipoluille treenaamaan, koki sen olevan suorastaan edesvastuutonta... kieltämättä taisin pari kertaa kompastua melko jännittävän näköisesti, kaatumatta kuitenkaan. Mutta voin kuvitella, että takanani juokseva joutuu välillä katsomaan menoani henkeään pidätellen...

Reittivalintamme hiukan muuttui, ja matkaa kertyi lopulta vajaa 22 km. Maisemat olivat huikeat, jalkojen alla vaihtelevaa maastoa rakasta pitkospuihin, seura loistavaa ja sääkin suosi. Mitä muuta sitä pitkikseltä voisi toivoakaan?

Illalla huolsin kehoani virkistäytymällä Petsukkalammen 12 asteisessa vedessä.

Keskiviikko oli lepopäivä, mutta päätimme, että 55 km koitamme saada täyteen näiden viiden päivän aikana. Sateisen ja kylmän lepopäivän vietimme käymällä Pallastunturin luontokeskuksessa, kastelemalla itsemme pienellä kävelylenkillä tunturin juurella ja lämmittelemällä Punaisten hiekkojen autiotuvalla eväitä syöden.

Torstaiaamuna suuntasimme toiselle pitkikselle, Levin ympäri. Jouduin kuitenkin toteamaan alkukilsojen jälkeen, että en uskalla lähteä tunturin toiselle puolelle, tiistainen lenkki painoi vielä liikaa kropassani, ja pelkäsin, että crohn alkaa kiukutella. Niinpä Samuli pääsi omavauhtiselle pitkikselle, ja minä kiersin eri reittiä, juosten lopulta n. 10 km. Juoksu kulki alkukankeuden jälkeen mukavasti, ja hetken harmittelin, kun kilsat jäivät vain kymppiin. Mutta tiesin, että se oli parasta elimistölleni siinä tilanteessa.

Perjantaina minä päätin ottaa edellisen päivän puuttuvat kilometrit kiinni. Lähdin itsekseni Kätkätunturille. Tarkoitus oli mennä siten, että loivempaa ja pitkää nousua ylös, jyrkkää ja lyhyempää alas. Juoksin kuitenkin yhden risteyksen ohi, ja reittini vaihtoi siten suuntaa. Sain taas loikkia soisella pohjalla ennen nousua. Jotenkin se vaan on niin hieno tunne, kun jalat uppoaa märkään maahan, sukat kastuu ja vesiroiskeita lentää kasvoille asti. En edes yritä kiertää kuivemmasta kohdasta!

Sitten alkoi nousu. Polku oli välillä kuin myrskyn jäljiltä, täynnä kaatuneita puita, veden muokkaamia uomia ja kivelohkareita. Jyrkkyysaste vaati hetkittäin melkein nelivetoa. Olin myös aivan varma, että kohtaan jonkun petoeläimen, muita ihmisiä kun ei ollut lähimaillakaan... tuo pelko sai jatkamaan matkaa ylöspäin pysähtymättä, vaikka jalat ja persus olivatkin koetuksella. Koitin pitää itseni, tai lähinnä mielikuvitukseni, aisoissa analysoimalla ääneen askellustani. Vihdoin pääsin Kätkätunturin päälle, mutta korkein kohta vaati vielä poikkeamista reitiltä. Päätin kuitenkin tuon pienen lenkin tehdä, johan se olisi ollut suorastaan noloa jättää käymättä ihan huipulla. Pari kuvaa todisteeksi, ja sitten laskeutuminen kohti Levikeskusta.

Kohellusherkkyydestäni huolimatta olen melko taitava teknisissä alamäissä. Tuntui mahtavalta lasketella alaspäin reippaasti, askeleita sovitellen, ilmavirran pyyhkiessä kasvojani. Tuossa hurmassa kulki sujuvasti viimeiset kilometrit. Matkaksi sain n. 12.5 km.

Perjantai-iltana siirryimme Rovaniemelle. Lauantai ja sunnuntai tulisi menemään koiranäyttelyssä, ja sunnuntaina pitäisi vielä ajella eteläänkin. Joten puuttuvat kilometrit oli juostava lauantai-iltana. 

Näyttelypäivän päätteeksi lähdimme arboretumiin, jonka jälkeen teimme reilun kolmen kilometrin kävelylenkin pitkospuilla. Sitten suuntasimme reipasvauhtiselle juoksulenkille, pitkospuita ja asvalttia pitkin. Saimme tavoitekilometrit täyteen!

Viikko Lapissa oli sadevoittoisesta säästä huolimatta mukava, hauska ja treenillisesti itselleni juuri sopiva. Koskaan ennen en ole saanut tuollaisia juoksukilometrejä mittariini viidessä päivässä. Kompuroinneistani huolimatta pahemmilta haavereiltakin selvittiin, pari irronnutta kynttä ei tunnu missään.

Rakkaa, rakkoja ja rakkautta. Ja hullu päätös lähteä viimeiselle pitkikselle ennen Nuts Pallasta Salla Midnight trailrunille. Kaikkea se pohjoisen ilmasto saa aikaan.

Ruoppaköngäs

Ruoppaköngäs

Mitä PT edellä, sitä minä perässä... vaikka yleensä minä edellä hitaampana menenkin

Lumipesun aika Aakenustunturilla

Pallilaki

Pallaksella

Pallasmaisemia

Punaiset hiekat

Kätkätunturille nousemassa

Kätkätunturin huippu

Kätkätunturi

Rovaniemeläistä  pitkospuupätkää