Siinä hiihtäessäni ajatuksiini piirtyi muistikuva, jossa olin pienenä isäni kanssa hiihtämässä. Hiihdimme paljon, oikeastaan siitä lähtien, kun opin kävelemään. Silloinhan oli tietenkin aina talvella Hämeessäkin lunta. Ensimmäisiin "hiihtokilpailuihini" osallistuin kolmevuotiaana. Olin kyllä sarjassani ainoa. Ei minusta silti kilpahiihtäjää tullut, mutta rakkaus talviseen luontoon syntyi noiden isäni kanssa metsässä vietettyjen hetkien myötä. Muistan myös ne pitkät hiihtoretket; isäni nosti minut suksineni hartioilleen aina, kun väsyin itse hiihtämään. Ja tuo muisto sai minut kyynelehtimään.
Eräänä talven päivänä, joskus 80-luvun alussa, tulimme jälleen hiihtolenkiltä isäni kanssa. Muistan, kun hän nousi suksineen auran tekemän lumivallin yli, ja jotenkin menetti tasapainonsa. Toinen hänen puisista suksistaan meni poikki. En ole varma, mutta mielestäni tuosta hetkestä alkoi myös se ajanjakso, kun isäni alkoi kärsiä kovista nivelkivuista. Lopulta hänellä diagnosoitiin nivelpsoriasis. Siihen aikaan sen hoito oli lähinnä nesteenpoistoa nivelistä ja kultaa pistoksena tilalle. Isälleni sanottiin, että muutamassa vuodessa hänestä tulee pyörätuolipotilas.
Isäni täytti viime sunnuntaina 75 vuotta. Eikä hän ole vieläkään pyörätuolissa, eikä käytä edes rollaattoria. Sairastuttuaan hän vaihtoi suunnistuksen autosuunnistukseen, mutta luontosuhdettaan hän ei ole kadottanut ikinä. Yhä hän käy metsässä; marjastamassa, kävelemässä. Joskus pikkuveljiensä kanssa kalassa. Nykyään vähemmän kuin ennen, sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Olen aina ihaillut isäni sitkeyttä. Sellaista rehellistä, avointa uskoa siihen, että kaikesta selviää, eikä kannata murehtia asioita, joille ei mitään voi. Isäni ei myöskään tuomitse ketään, hän antaa kaikille mahdollisuuden olla oma itsensä, ollen itse lojaali ja auttavainen, välittävä ystävä. Hän myös haluaa kehittää itseään, edelleen hän haluaa oppia uutta ja tarttuu rohkeasti uusiin haasteisiin. Hän ei ole koskaan jäänyt voivottelemaan sairautensa tuhoamaa nousujohteista uraputkeaan, tai sitä, että joutui luopumaan monesta eri urheilumuodosta. Hän on aina keksinyt uusia asioita tilalle. Uskon, että tuo asenne on pitänyt isäni pois pyörätuolista.
Siinä hiihtäessäni, näiden ajatusten vuodattaessa kyyneleitä pitkin poskiani, käänsin katseeni itseeni. Pari päivää aiemmin makasin ambulanssissa kaikissa mahdollisissa piuhoissa matkalla kohti sairaalaa. Toivoin vain, ettei minua tarvitsisi intuboida, nekin välineet olivat jo valmiina esillä. Nieluni oli turvonnut yhtäkkisesti, hengitykseni oli hankalaa, enkä saanut sanoja suustani. Ne eivät vain tulleet, vaan jäivät kurkkuuni jumiin. Edeltävästi olin kärsinyt kovasta päänsärystä, ylävatsakivusta ja pahoinvoinnista. Päivystävä lääkäri sattui onnekseni ymmärtämään oireideni mahdollisen aiheuttajan, ja määräsi täsmälääkettä. Muutaman tunnin päästä tilani normalisoitui ja pystyin jälleen puhumaan. Diagnoosiepäilynä on hereditaarinen angioödeema, eli HAE. Diagnoosi varmistuu labratulosten valmistuttua. Tämänkin takia hiihtelin hissukseen. Koko ajan vähän tunnustelin vointiani, mietin, tuntuuko nielu sille, että se alkaisi taas turvota. Mietin myös omaa käytöstäni. Siitä sain lisää aihetta kyynelehtiä.
Kun oireeni alkoivat, kerroin niistä ensimmäisenä sille, joka ensimmäisenä on mielessäni. Myös parille muulle läheiselle ihmiselle. Viestit lähtivät vaistomaisesti, sen enempää ajattelematta. Kuitenkin, kun olin muutaman tunnin päässyt vajoamaan sairaalasängyn pohjalle, alkoi mieltäni painaa ajatus siitä, että olen aikamoinen rasite sairauksieni kanssa läheisille ystävilleni. Että minähän näistä olen ikäänkuin vastuussa, miksi kenenkään muun tarvitsisi olla huolissaan tai pelätä, että ehtiikö ambulanssi ajoissa? Niinpä suljin verhot, peitin pelkoni. Ja väkisin yritin vielä työntää sen tärkeimmän ihmisen pois elämästäni. Mutta ystäväni repivät verhot pois. Ja se tärkeinkin jatkoi olemistaan entiseen tapaansa, noteeraamatta lapsellisen typerää käytöstäni. Toimin todella itsekkäästi, vaikka kuvittelin toimivani muita ajatellen. En kertonut sairaalaanjoutumisesta edes vanhemmilleni. En halunnut kuormittaa heitä, vanhoja ihmisiä. Typerä minä.Ei ole minun tehtäväni päättää, haluavatko ystäväni olla ystäviäni, vaikken olekaan fyysisesti terve. Ehkä he näkevät minussa jotain muutakin kuin sairauteni, silloinkin, kun itse näen vain sen diagnoosiluettelon. Uskon heidän näkevän, mutta unohdan joskus arvostaa sitä. Mutta kyllä minä teitä arvostan! Lupasin Kirsille, etten ala suoltaa mitään teepussiaforismeja. Mutta kiitos, että olette. Ja kiitos, ettet kuunnellut minua, Yy.
Haluan olla enemmän isäni kaltainen. "Aika lähteä liikkeelle", sanoi Polarikin juuri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti