Sinä saatanan kone älä hyydy

Tänään nikotteli pahasti.

Aamulla kyllä kone hurahti reippaasti käyntiin, kun kevyellä hölkällä taitettavaksi tarkoitettu matka ravitsemusterapeutin vastaanotolle pitikin tehdä vähän raskaammalla kaasujalalla. Olin varannut vajaan 3.5 km:n matkaan alunperin puolituntia, mutta koska asioillani ei ole tapana yleensä koskaan mennä suunnitellusti, pääsin lähtemään vartin myöhässä. Sehän tarkoitti hitaalle juoksijalle suorastaan lentämistä. Onneksi matkan määränpää oli etelässä, eikö etelään ole aina alamäkeä? (Ja pohjoiseen ylämäkeä?) 😆 Ja onneksi matka oli noin lyhyt, muuten olisin voinutkin juosta suoraan sairaalan pihassa olleen ruumisauton takaluukusta sisään. Myöhästyin neljä minuuttia. Ainakin yhden minuutin laitan liikennevalojen piikkiin. Ravitsemusterapeutti sai keskustella hiestä valuvan, kasvot punaisena hehkuvan, hengästyneen asiakkaan kanssa. Käynnin saldona sain kehoituksen syödä enemmän pehmeitä rasvoja.

Kahvila-aamiaisen jälkeen kevyttä hölköttelyä kotiinpäin, tosin poikkesin Stadiumiin, kun se sattui sopivasti matkanvarrelle. Illan uintitreeneihin olisi kiva saada uusi uikkari. PerusAddu kassan kautta juoksureppuun ja jatkoin kotiin kävellen.

Koulu- ja kotihommia. Huono olo.
Minua on jo muutaman viikon vaivannut ihmeelliset yhtäkkiset "heikotukset". Tuntuu, että voima vain häviää kropasta, kädet tärisevät ja pelkään pyörtyväni. Koskaan tällaista ei tapahdu esimerkiksi kesken juoksun, kävellessä saattaa tulla. (Juostessa kyllä joo voimat loppuvat välillä ihan huonosta kunnosta johtuen.) Asiaa tutkitaan, ravitsemusterapeutinkin käynti liittyi siihen.

Koitin vähän syödä, join. Olo koheni hiukan.

Illalla oli siis uintitekniikkatreenien viimeinen kerta. Sinne halusin mennä. Olokin oli taas ihan ok. Pulloon urheilujuomaa ja kävellen uimikseen. Matkalla huono olo palasi. Join urkkajuomaa ja ajattelin, että uin treeneissä vähän kevyemmin ja jätän jonkun finstan väliin aina tarpeen vaatiessa.

http://www.sss.fi/2017/06/fingerpori-3/

Alkuverryttelyjen, eli 200 uintimetrin jälkeen, oloni oli jo aika heikko. Pidin pienen tauon, koitin vielä yhden 50 m, mutta ei siitä mitään tullut. Kroppa tärisi ja oli ihan hitonmoinen vitutus (anteeksi tämänkertaisen kirjoitukseni kertakaikkisen kohtuuton kielenkäyttö). Jäin altaanreunalle katselemaan tuntia ja tasaamaan oloani. Katseluoppilaanakin hyödyin kyllä paljon, enää ei vituttanut kuin vähän.
Raahasin hyydähtäneen kroppani kotiin.

Kotona syötin itselleni puoliväkisin muutaman siivun metvurstia ja join tuoremehua. Taas olo parani sen verran, että pääsin viemään koiran iltalenkille. Juuri nyt oloni on ihan hyvä.

Tiedän, kuulostaa energiavajeelta ja suolanpuutteelta, ehkä myös nestehukalta. Tiedostan tuon kaiken, ja ruokavalioni on kyllä sellainen, että noita edellämainittuja ei pitäisi normaalissa arjessa tulla. Jotkut pitkikset on sitten asia erikseen. Eli jos syy on joku noista, niin miksi, sitä tässä nyt vähän selvitellään. Ja jatketaan matkaa.

"Olet kalleimpani, sinä saatanan kone, älä hyydy."

                               - Edu Kettunen

Kun sairaalatossut vaihtuivat juoksutossuihin: Lähtölaukaus

Tiedätkö sen tunteen hetkeä ennen lähtölaukausta? Kun vartalosi jokainen solu on virittynyt ylittämään lähtölinjan? Tuntuu, ettet tahtoisi pidätellä enää hetkeäkään, vaan haluaisit jo mennä. Tai kun lähtöön on muutamia minuutteja aikaa, ja bajamajajono on kymmeniä metrejä pitkä, mutta viimeiselle tyhjennykselle on päästävä? Koska sinne on vain päästävä, vaikkei olisi enää pisaraakaan pissaa tikistettäväksi. Minäkin tiedän. Se on mahtavaa! Kolmen viikon päästä tulee kaksi vuotta siitä, kun sain tuon hurmoksen kokea ensimmäisen kerran, Helsinki Half Marathonilla. 

Olin kyllä kokenut vastaavanlaisia tunteita, ehkä tuhansia kertoja, jo ennen tuota. Ensimmäisiä kertoja vuonna 1997, 22-vuotiaana. Lähtölaukaus vain tuli varoittamatta, ja lähtölinjan ylittäminen - ovesta ulos pääseminen - vaati monta viimeistä tyhjennystä. Varmuuden vuoksi. Vaikkei se mitään auttanutkaan, todennäköisesti paskoin housuuni silti. Bajamajajonot olivat tuskaa, eikä massatapahtumiin (bajamajaiset massatapahtumat tarkoittivat minulle tuolloin lähinnä rock-konsertteja) juuri ollutkaan asiaa, ellei halunnut viettää niitä loppuun löysät housussa. Voin kertoa, että siitä oli hurmos kaukana. Mahtavaa oli ainoastaan se, jos satuit ehtimään ajoissa vessaan!

Eilen vietettiin maailman IBD-päivää. Minulla oli kunnianhimoinen tavoite julkaista tämä blogi tuon päivän kunniaksi. Mutta kirjoitettuani noin sata erilaista versiota ja viimeistellessäni viimeistä niistä minuuttia vaille puolenyön, päätin, että julkaisen tämän vasta tänään. Tekstikin meni siis jälleen alusta loppuun uusiksi, vähän kuin elämäni on mennyt viimeisen kolmen vuoden aikana. 

Alkuvuonna 2014, maatessani jälleen kerran sisätautien osastolla kortisoni- ja antibioottitipassa, osatyökyvyttömyyseläkepäätös kädessäni, päätin, että elämäni ei voi olla tässä. Olen juuri täyttänyt 39 vuotta. En halua enää taistella crohnin kanssa, vaan haluan ELÄÄ sen kanssa. Niinpä potkaisin sairaalan tossut jalastani, vedin New Balancet jalkaan ja lähdin juoksemaan.

Joulukuussa -16 sairaalassa suolitukoksen takia.

No, eihän se nyt ihan noin yksinkertaista ollut. Mutta palaan näihin kengänsovitteluvaiheisiin joskus myöhemmin, säästän silmäsi niiltä rakoilta vielä tässä vaiheessa. Myös epikriisimappini on niin suuri ja painava, että sen sisällöstä saisi moniosaisen, tragikomediallisen teoksen science fiction -osastolle. Mainittakoot sieltä kuitenkin muutama oleellinen seikka: Vuonna 1997 minulla diagnosoitiin crohnintauti, j-pussileikkaus (paksusuolen poisto) tehtiin vuonna 2002, sekärankareuma ja fibromyalgia jatkoivat diagnoosialuetteloani vuonna 2012. Sairauteeni liittyviä leikkauksia minulle on tehty kahdeksan, joista kaksi viimeisintä maaliskuussa 2015. 

Kun tein tuon päätöksen kolme vuotta sitten, ei minulla ollut aavistustakaan, mihin se johtaa. Jos joku olisi sanonut silloin, että juokset vuoden päästä puolimaratonin, olisin todennäköisesti jäänyt sinne sairaalaan tiputukseen shokkireaktion seurauksena. Tai jos joku olisi sanonut minulle kaksi vuotta sitten, että ensi vuonna juokset täysmaratonin, olisin pitänyt sitä hyvänä vitsinä. Tai jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, että vuoden päästä juokset ultramatkan (ja vielä poluilla), olisin revennyt ihan totaalisesti. Voi olla, että heinäkuun 15. päivä Pallaksen juurella ei paljon naurata, mutta: No guts, no glory! 

Suolipuolen päiväkirjan tarinoiden myötä pääset seuraamaan matkaani kohti pohjoisen koitosta. Pääset ehkä myös kurkistamaan epikriisimappiini ja niihin muutoksiin, joita elämässäni on näiden kolmen vuoden aikana tapahtunut... 

Helsinki Half Marathon 2015

Päiväkirjassa esiintyvää olennaista sanastoa:

Crohnuts = ystäväni Kirsi H:n lanseeraama loistelias termi kuvaamaan crohnintautista ystäväänsä, joka on niin hullu, että ilmoittautuu Nuts Pallakselle.

Hannele = ystäväni, jonka kanssa on kimpassa menetetty niin puolimara-, mara- kuin polkupuolmaraneitsyys ja jota ilman tuskin olisin juoksuharrastusta jatkanut

Samuli = ystäväni, joka on luotsannut minua pitkin polkuja niin etelässä kuin pohjoisessakin

KPK 24/7 = Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 = Facebook -ryhmä, josta saa vastauksen kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja niihinkin, mitkä eivät askarruta. Innoittava, opettava ja hauskuuttava (kestävyysurheilu)porukka

Nuts Pallas = jonkinlaista raastoa polkuja pitkin Pallakselta Hettaan www.nutsyllaspallas.com

Crohnintauti =  ripaskaa, verta ja kyyneleitä www.crohnjacolitis.fi