Aivotreeniä ja putkihölkkää

Tänään tulin todistaneeksi, että joskus aivotyö on lähes rankempaa kuin fyysinen rasitus. Ainakin omalla kohdalla.

Olin yhteiskuntateorian (siis teoriiian, kuten luennoitsijatohtorimme saksalaisittain sen aina hauskasti lausuu) luennon jälkeen miltei yhtä rasittunut kuin pitkän lenkin jälkeen. Puolitoista tuntia piti kuunnella täysin intensiivisesti. Jos vähänkin ajatus olisi harhaillut, olisin kyllä pudonnut kelkasta. Jo pelkkä termistön sisäistäminen vaati sen (tutustuimme Niklas Luhmannin systeemiteoriaan). Harvojen luentojen jälkeen sitä kokee itsensä fyysisesti rasittuneeksi, lähinnä on vain takapuoli puutunut ja haukotuttaa. Mutta aivotreenissäkin voi näköjään päästä flow-tilaan. Uppouduin luentoon niin täysin, että en vilkaissut kertaakaan edes kelloa. Vaikka aivoni vetivätkin varmaan lähes anaerobisella kynnyksellä, oli ihan mieletön tunne sisäistää äärimmäisen hankalaa asiaa (kiitos erinomaisen luennoitsijan, Mikko J. Virtasen). Ja treenin jälkeen olo oli ―no, sellainen kuin se hyvän treenin jälkeen on 😚.

http://www.theflowjunction.com/your-brain-on-flow/

Hyvän luennon tuoman vireystilan taustalla vaikutti myös hyvin nukuttu yö. En edes muista, milloin viimeksi olisin nukkunut kertaakaan heräämättä ja ruhtinaalliset 7.5 tuntia. Normaalisti kivut valvottavat tai ainakin pari kertaa herättävät yöllä, ja usein viereeni kömpii jossain vaiheessa yötä myös lapseni. Viime yönä sain nukkua kivuitta ja lapsikin viihtyi omassa uudessa sängyssään. 

Alkuillasta kävin vielä hölkkäämässä vakiolenkin. Hyvällä fiiliksellä.

Jos eilen oli kone hyydyksissä ja nikotteli pahemman kerran, niin tänään tuntuu, kuin se olisi käynyt jossakin salahuollossa. Normisärkyjä ei lasketa. Ne kuuluvat vakiona tähän malliin. 

Sinä saatanan kone älä hyydy

Tänään nikotteli pahasti.

Aamulla kyllä kone hurahti reippaasti käyntiin, kun kevyellä hölkällä taitettavaksi tarkoitettu matka ravitsemusterapeutin vastaanotolle pitikin tehdä vähän raskaammalla kaasujalalla. Olin varannut vajaan 3.5 km:n matkaan alunperin puolituntia, mutta koska asioillani ei ole tapana yleensä koskaan mennä suunnitellusti, pääsin lähtemään vartin myöhässä. Sehän tarkoitti hitaalle juoksijalle suorastaan lentämistä. Onneksi matkan määränpää oli etelässä, eikö etelään ole aina alamäkeä? (Ja pohjoiseen ylämäkeä?) 😆 Ja onneksi matka oli noin lyhyt, muuten olisin voinutkin juosta suoraan sairaalan pihassa olleen ruumisauton takaluukusta sisään. Myöhästyin neljä minuuttia. Ainakin yhden minuutin laitan liikennevalojen piikkiin. Ravitsemusterapeutti sai keskustella hiestä valuvan, kasvot punaisena hehkuvan, hengästyneen asiakkaan kanssa. Käynnin saldona sain kehoituksen syödä enemmän pehmeitä rasvoja.

Kahvila-aamiaisen jälkeen kevyttä hölköttelyä kotiinpäin, tosin poikkesin Stadiumiin, kun se sattui sopivasti matkanvarrelle. Illan uintitreeneihin olisi kiva saada uusi uikkari. PerusAddu kassan kautta juoksureppuun ja jatkoin kotiin kävellen.

Koulu- ja kotihommia. Huono olo.
Minua on jo muutaman viikon vaivannut ihmeelliset yhtäkkiset "heikotukset". Tuntuu, että voima vain häviää kropasta, kädet tärisevät ja pelkään pyörtyväni. Koskaan tällaista ei tapahdu esimerkiksi kesken juoksun, kävellessä saattaa tulla. (Juostessa kyllä joo voimat loppuvat välillä ihan huonosta kunnosta johtuen.) Asiaa tutkitaan, ravitsemusterapeutinkin käynti liittyi siihen.

Koitin vähän syödä, join. Olo koheni hiukan.

Illalla oli siis uintitekniikkatreenien viimeinen kerta. Sinne halusin mennä. Olokin oli taas ihan ok. Pulloon urheilujuomaa ja kävellen uimikseen. Matkalla huono olo palasi. Join urkkajuomaa ja ajattelin, että uin treeneissä vähän kevyemmin ja jätän jonkun finstan väliin aina tarpeen vaatiessa.

http://www.sss.fi/2017/06/fingerpori-3/

Alkuverryttelyjen, eli 200 uintimetrin jälkeen, oloni oli jo aika heikko. Pidin pienen tauon, koitin vielä yhden 50 m, mutta ei siitä mitään tullut. Kroppa tärisi ja oli ihan hitonmoinen vitutus (anteeksi tämänkertaisen kirjoitukseni kertakaikkisen kohtuuton kielenkäyttö). Jäin altaanreunalle katselemaan tuntia ja tasaamaan oloani. Katseluoppilaanakin hyödyin kyllä paljon, enää ei vituttanut kuin vähän.
Raahasin hyydähtäneen kroppani kotiin.

Kotona syötin itselleni puoliväkisin muutaman siivun metvurstia ja join tuoremehua. Taas olo parani sen verran, että pääsin viemään koiran iltalenkille. Juuri nyt oloni on ihan hyvä.

Tiedän, kuulostaa energiavajeelta ja suolanpuutteelta, ehkä myös nestehukalta. Tiedostan tuon kaiken, ja ruokavalioni on kyllä sellainen, että noita edellämainittuja ei pitäisi normaalissa arjessa tulla. Jotkut pitkikset on sitten asia erikseen. Eli jos syy on joku noista, niin miksi, sitä tässä nyt vähän selvitellään. Ja jatketaan matkaa.

"Olet kalleimpani, sinä saatanan kone, älä hyydy."

                               - Edu Kettunen

Sänkyjumppaa sunnuntain ratoksi

Tyttäreni on jo pitkään puhunut, että haluaisi normaalin sängyn parvisängyn sijaan. No, minähän näppäränä äitinä ajattelin, että sahaanpa parvesta (metallirunkoinen) jalat poikki, niin siinähän se! Soitto ex-miehelleni, että mahtaisiko hänellä olla rautasahaa (en löytänyt muuten melko kattavasta työkalukaapistani edes terää). No ei ollut, mutta olisi kuulemma tyttärelle sänky. Selvä! "Voitko tuoda sen jo tänään?" "Voin." "Hienoa, kiitos."

Aloin purkaa parvisänkyä. Olen sen yksin kasannut (vaikka ohjeessa sanottiin, että pitää olla kaksi kasaamassa), joten sen enempää ajattelematta päättelin voivani myös purkaa sen yksinäni. No. Eihän se nyt niin yksinkertaista ollutkaan. Jonkun olisi pitänyt kannatella sängyn yläosaa, kun viimeisiä ruuveja irroitetaan. Ja se yläosa painaa aika hiton monta kiloa. Käteni eivät mitenkään riittäneet 210 sentin matkalle, saati että olisin vielä päässyt ruuvaamaan viimeisen ruuvin irti. Tämänhän tajusin vasta siinä vaiheessa, kun toinen pää oli jo irti ja käteni kannattelemassa sitä. Irtikään en voinut päästää, koska muuten koko runko olisi romahtanut ja osat vääntyneet, pahimmassa tapauksessa ikkunalasi (asumme neljännessä kerroksessa) olisi mennyt säpäleiksi. Onneksi exäni oli tuomassa toista sänkyä. En joutunut tekemään hauisjumppaa kuin vajaa 20 minuuttia. Onneksi crohninikin on suht rauhallinen, vessaan en olisi kyllä päässyt. Siinähän sitä olisi ollut materiaalia hauskoihin kotivideoihin. No, tilanteesta selvittiin, eikä mitään edes hajonnut. Niskat vähän on jumissa.

Sänkyjumppaan sopii lokakuisen Vaarojen maratonin parkkiohje.

Tytär sai sänkynsä, ja äiti pääsi päivän marrasputkilenkille. Alkuverryttelyksi koiran kanssa kävelylenkki, ja sitten yksin vakkarireitille. Ihmeen kevyesti kulki askel, vaikka eilen oli vähän raskaampi polkuilu mudassa ja mäissä. Selkäkään ei juuri vihoitellut. Hämmästyin myös muutosta itsessäni: En pelännyt lenkillä, vaikka oli pimeää! Mielikuvitukseni ei muotoillutkaan puista ja pensaista epämääräisiä hahmoja, enkä ajatellut kauheuksia niistä parista vastaantulijasta, jotka kuntopolulla kohtasin. Alankohan minä aikuistua?

Loppuilta onkin kulunut ranskalaisen yhteiskuntateorian parissa. Yllättävän mielenkiintoista!

Se on moro!
...
Jos joku muuten haluaa tuon parvisängyn, niin sen saa hakea pois. Mielellään mahdollisimman pian.

Päännollauspäivä

Tänään en ole avannutkaan tenttikirjoja enkä tehnyt mitään muutakaan opiskeluun liittyvää. Joskus on pidettävä vapaapäivä koulujutuistakin... tai ainakin niin uskottelen itselleni, kun tenttikirjat tuijottavat minua työpöydältä.

Ennen joulua minun pitäisi vielä käydä tenttimässä kaksi yliopiston kurssia sekä suorittaa meneillään olevat kurssit loppuun, ja tehdä Hamkin opinnäytetyö valmiiksi. Kyllä töissä pääsisi helpommalla kuin opiskellessa!

Mutta tänään en opiskele (ehkä nukahtamislääkkeeksi luen 1900-luvun ranskalaista yhteiskuntateoriaa).

Aamupäivällä otin aamupäiväunet. Teki hyvää. Olikin vähän univajetta.

Eilinen koko päivän istuminen bussimatkoilla ja koulussa kostautuu tänään entistä kipeämmällä alaselällä. Ajattelin, että pieni polkujuoksulenkki voisi auttaa, ja lähdinkin koiran kanssa alkuiltapäivästä Kauppiin metsään.

Juoksin jotakin maastopyöräreittiä, suurinpiirtein tietäen missä olen. Jossakin vaiheessa tulin pienelle metsätielle ja jatkoin sitä eteenpäin. Loppujen lopuksi minulla ei ollut aavistustakaan, missä olen. Koska puhelimessani oli akku vähissä, ei rahaa eikä juotavaa mukana, oli pakko turvautua pikaisesti tarkistamaan mapsista sijainti. Sain otettua suunnan kohti Näsijärveä ja jatkoin itselleni tuntemattomia, mutta kauniita metsäpolkuja matkaa eteenpäin. Hetken kuluttua huomasin korkean, kallioisen kukkulan, ja päätin kiivetä sen laelle katsomaan, missäpäin mahdan olla. Kukkula osoittautuikin Pirunvuoreksi, jonka yli kulkee yksi Kaupin kuntopoluista. Laskettelin kuntopolkua alas Näsijärven rantaan ja jatkoin rannan tuntumassa kulkevaa metsäpolkua kotiinpäin. Polku olikin melkoista mutavelliä pitkiäkin pätkiä! Turha oli yrittää pitää jalat kuivina, ei muuta kuin nilkkoja myöten vellin sekaan 😄 Mutta sepä polkujuoksussa onkin yksi parhaimmista jutuista! Saa sotkea! Saa kastua kengät! Saa olla yltympäriinsä mudassa! Joo, ehkä lapsi sisälläni herää vähän näissä jutuissa, mutta se on kivaa! Kannattaa kokeilla. Se on vapauttavaa! (Tosin kun peset niitä kamoja ja samassa kunnossa olevaa koiraa kerrostaloasunnon pienehkössä kylppärissä, saattaa hetkellisesti käydä mielessä, että onko tässä mitään järkeä. Mutta on siinä!)

Kotona suihkuun joutui sekä koira että kamat, ja minä tietysti. Nyt odottelenkin lasta saapuvaksi kotiin. Ihana päivä!

Tenttipäivä

Sosionomiopintojeni viimeinen tentti on nyt tehty!

En saanut unta viime yönä. Ärsyttävää pyöriä hereillä sängyssä, tietäen, että edessä on tosi pitkä päivä. No, joskus neljän jälkeen aamuyöstä nukahdin ja heräsin tokkuraisena seiskalta kellonsoittoon. Ei auttanut muuta kuin nousta reippaasti ylös kahvinkeittoon. Pikainen suihku, kevyt aamiainen ja sen jälkeen koiran kanssa lenkille.

Koiralenkin jälkeen herättelin tyttäreni, joka on ihmeellisen nopea aamusuoriutuja, ja pian olimmekin jo molemmat menossa kohti koulujamme. Tyttäreni 80 metrin päähän ja minä 80 kilometrin päähän.

Matkustin turvallisesti EeBeen kyydillä Hämeenlinnaan. Bussilta pieni kävelyreippailu ammattikorkeakoululle, ja siellä ohjelmassa oli ensin opiskelukaverini opinnäytetyöseminaari ja myöhemmin iltapäivällä/alkuillasta työnohjauksen tentti, joka siis oli näiden opintojeni viimeinen tentti!

Tentistä pääsin seiskan jälkeen illalla, ja kävelin kauniissa kuutamossa bussiasemalle. Ja jälleen EeBeen kyytiin ja kohti Tamperetta. Iltaysiltä avasin kotioven.

Vastassa oli koira, jolla oli takanaan luvattoman pitkä päivä yksin. Onneksi tällaisia on ehkä kerran vuodessa. Minnillä oli tietenkin jo kova kiire ulos, joten vaihdoin pikaisesti lenkkikamat päälle. Olihan tänään juostava vielä vähintään 25 minuuttia!

Suunnitelmani juosta joka ilta sama lenkki kariutui heti alkuunsa, koska tänään en jaksanut lähteä vakilenkkiä kiertämään. Päätin vain kerätä minuutit hölkkäämällä lähikortteleissa. Vähän poikkesin kyllä metsäpolullekin.

En kyllä olisi lähtenyt juoksemaan ilman marrasputkea. Olin niin totaalipoikki kun pääsin opiskelureissusta kotiin. Koirakin olisi päässyt vain lyhyelle iltakävelylle. Marrasputken ansiosta sekin sai kunnon iltalenkin ja oma väsymykseni muuttui tyytyväisen raukeaksi oloksi. Putki jatkuu!

P.S. Tyttäreni meni koulusta isälleen, jos ihmettelitte, mihin hän hävisi. 

Putki päällä

Nimittäin marrasputki.

Marrasputkessa on tarkoitus juosta joka päivä vähintään 25 minuutin lenkki. Ajatuksenani on, että juoksen kaikkina niinä iltoina, kun olen kotona, suurinpiirtein saman lenkin. Haluan tietää, mitä kunnolleni tapahtuu jokailtaisella kevyellä juoksulla. Jaksanko loppukuusta juosta ylämäet helpommin kuin nyt?

Vakioreittini kulkee Kaupin kuntokolmosta. Matkat sinne ja takaisin voin vähän varioida, jos haluan lenkille lisäpituutta. Kuntokolmosella on muutama melko hyydyttävä nousu, mutta olen päättänyt, että tässä kuussa juoksen jokaisen nousun jokaisella lenkillä. Täytyy vain juosta tarpeeksi hitaasti. (Ei ne oikeasti hyydyttäviä ole, eilenkin joku teki siinä pahimmassa mäkivetoja, hirveellä vauhdilla!)

1/30

Eilen kiersin reitin vastapäivään, tänään ensimmäistä kertaa ikinä myötäpäivään! Tuntui tosi hassulle, ihan kuin olisin ollut aivan vieraassa maastossa. Ai miten niin olen tapojeni orja... Nousut olivat ehkä pahemmat myötäpäivään, mutta vaihtelu virkistää ja tuo vähän uutta perspektiiviä tuollekin lenkille.

2/30

Ja kun nyt kerran ollaan putkessa, ajattelin kokeilla myös blogiputkea. Kirjoitan tänne joka päivä marraskuun ajan, alkaen tästä päivästä. Luonnollisesti, eilen kun en ehtinyt koneella naputella kuin esseetä.

Ai niin! Olinhan minä jo viime kuun puolellakin putkessa, nimittäin Jämin hiihtoputkessa  sunnuntaina. Sekin oli minulle täysin uusi kokemus. Mutta oli aika huippua hiihdellä reilu 15 kilsaa ja siihen päälle vähän tekniikkatreeniä! Oli pikkasen takareidet ja pakarat kipeet alkuviikosta... Kunpa saataisiin pian tykkilatu auki tuohon Kauppiin! Luonnonlumille kun ei oikein ihan heti taida olla mahdollista päästä.

Mukavaa mahdollisuuksien marraskuuta kaikille!




P.S. Tämänhetkinen oireluettelo. katsotaan mitä se on kuun lopussa 💀
- Oikean jalan akillesjänne kiukuttelee levossa ja kävellessä. Juostessa se ei haittaa.
- Oikea pakara juilii
- Oikeastaan koko oikea jalka on aivan juntturassa. Juostessa se ei haittaa. Muuten kyllä tuntuu koko ajan.
- Alaselkä on alkanut pitkästä aikaa kipuilla. Se on se selkärankareuma. Saattaa olla yksi syy myös jalan kiukutteluun.
- Vatsa on outo. Kipuilee myös päivittäin, mutta verikokeet eivät ainakaan paljastaneet mitään crohnin aktivoitumiseen liittyvää. Lisää tutkimuksia tehdään.
- Mieli voi hyvin, enemmän hymyilyttää kuin kiukuttaa tai surettaa. Joitakin tärkeitä ihmisiä on vähän ikävä, kaikki asuvat niin kaukana. Onneksi on some. Ja puhelimessa voi puhuakin!

Sukset haluaisivat jo ladulle!

Lokakuun viimeinen perjantai, Iso Naistenjärvi

Katson

Löysin vaatehuonetta siivotessani aarrelaatikon. Aarteet ovat teini-iässä (siis lähes kolmekymmentä vuotta sitten) kirjoittamiani runoja. Aiheet vaihtelevat rakkaudesta poliittisiin kannanottoihin. Eräs runoista muistui mieleeni tänään, kun lenkkeilin sateisessa ja pimeässä metsässä, sadeveden laimentaessa hymyilevillä kasvoillani valuvia hikipisaroita.

Tänään metsässä

KATSON

Katson, kuinka
mustat pilvet
kasautuvat taivaanrannalle,
tuuli yltyy
tanssittamaan puita.

Katson, kuinka
salamat iskevät
täydellä teholla
taivaan halki, osuvat
ukkosenjohdattimiin.

Katson, kuinka
ihmiset juoksevat
kaatosateessa,
hakeutuvat suojaan
sisälle itseensä,
elämän myrskyssä.

         Sini -91

Tähän syksyyn on mahtunut paljon kaikkea. Siksi ehkä kirjoittaminen tännekin on ollut tauolla. Monta kertaa olen alkanut kirjoittaa, mutta en sitten olekaan tiennyt, mitä kirjoittaisin. Olisin voinut kirjoittaa treeneistä, lappujuoksuista, oireilevasta crohnista, pelosta menettää tärkeäksi muodostunut ihmissuhde, opiskelujen alkamisesta jälleen täydellä teholla kesän jälkeen. Tai lemmikkihamsterimme kuolemasta ja sen paikan ottaneista kahdesta vallattomasta gerbiilistä. Mutta ehkä minäkin hakeuduin suojaan, sisälle itseeni, syksyn myötä tulleiden muutosten aaltojen myrskytessä. Piti hetki hengittää rauhassa, antaa arjen tasaantua.

Adios chipshoes 

Entä miten juoksuharrastukseni on käynyt tässä tiimellyksessä? Edellisessä blogitekstissäni olin vielä juoksutelakalla. Pyöräilin, rullahiihdin ja kävelin. 19.8. osallistuin Teivo trailiin (10 km), joka sujuikin kivuitta. Sen jälkeen uskaltauduin taas treenaamaan säännöllisemmin, onneksi, olihan edessä Berliinin maraton (24.9.). Berliininreissussa seuranani oli uskollinen juoksuystäväni Hannele. Ja valitettavasti myös crohnini, aktiivisena. Kivuista huolimatta maaliin juoksin, pitihän kotiintuomisiksi saada se upea mitali! Hannele juoksi hienosti ja joutuikin "tovin" odottelemaan minua maalialueella, olinhan 30 kilsan kohdalla vielä epävarma, selviänkö maaliin asti.

Cheers!

Mitalimimmit

Samuli Vaarojen startissa

Berliinin mahaongelmista sisuuntuneena päätin osallistua Vaarojen maratonin (7.10.) lyhyimmälle matkalle (13.5km). Alunperin tarkoituksenani oli vain lähteä sinne kannustamaan ja huoltamaan juoksuystävääni Samulia, joka osallistui 86 km:lle! Tuo Vaarojen viikonloppu sai minut jälleen hymyilemään (en minä nyt sentään koko syksyä ole hymyilemättä ollut! Hiukan huolissani vain ajoittain). Tapahtuma oli aivan mahtava. Oma juoksuni sujui kuin unelma. Hymyilin lähes koko matkan, lukuunottamatta Mäkrän viimeisiä nousumetrejä, Pikku-Kolin loputtomia portaita ja loppunousua. Hymyilin siis ainakin 10 kilsaa! Crohnkin oli rauhoittunut. Hienoa fiilistä lisäsi Samulin loistavasti sujunut juoksu.




Runojen lukeminen vuosien jälkeen oli hauska ja mielenkiintoinen aikamatka omaan itseeni. Hämmästyin, että olen silloin ollut kiinnostunut asioista, joita opiskelen nyt. Missähän vaiheessa varhaisaikuisuuttani olen kadottanut tuon osan itsestäni? Ja miten löysin nuo itsestäni puuttuvat palaset taas 25 vuoden jälkeen? Nuo kysymykset jäänevät vaille vastausta. Mutta tiedättekö mitä? On ihan äärettömän hienoa olla minä.

KATSON

Patvinsuon kansallispuisto, Suomunjärvi

Katson, kuinka
mustat pilvet
kasautuvat taivaanrannalle,
tuuli yltyy
tanssittamaan puita.

Katson, kuinka
syksyn lehdet
leijailevat kullanhohtoisina
taivaan halki
osuvat
sateesta kimaltavaan asfalttiin.

Katson, kuinka
ihmiset juoksevat
kaatosateessa,
hymyilevät vastaantullessa
mutaveden loiskuessa
tossujen alla
hikipisaroiden valuessa
kasvoilla.
                   Sini -17

Ai niin. Teimmehän Samulin kanssa syyskuun alussa jälleen yhden unohtumattoman (teltta)retken, Patvinsuon kansallispuistoon. Upea paikka. Kannattaa käydä.

Kirjoitin, että on ihan äärettömän hienoa olla minä. Yksi syy siihen on se, että elämääni kuuluu huipputyyppejä. Kiitos teille, tyypit. Ilman teitä minä en olisi minä.

Patvinsuo

Patvinsuon kansallispuisto, Iso-Hietajärvi

Suomunjärvi