tiistai 17. lokakuuta 2017

Katson

Löysin vaatehuonetta siivotessani aarrelaatikon. Aarteet ovat teini-iässä (siis lähes kolmekymmentä vuotta sitten) kirjoittamiani runoja. Aiheet vaihtelevat rakkaudesta poliittisiin kannanottoihin. Eräs runoista muistui mieleeni tänään, kun lenkkeilin sateisessa ja pimeässä metsässä, sadeveden laimentaessa hymyilevillä kasvoillani valuvia hikipisaroita.

Tänään metsässä
KATSON

Katson, kuinka
mustat pilvet
kasautuvat taivaanrannalle,
tuuli yltyy
tanssittamaan puita.

Katson, kuinka
salamat iskevät
täydellä teholla
taivaan halki, osuvat
ukkosenjohdattimiin.

Katson, kuinka
ihmiset juoksevat
kaatosateessa,
hakeutuvat suojaan
sisälle itseensä,
elämän myrskyssä.

         Sini -91

Tähän syksyyn on mahtunut paljon kaikkea. Siksi ehkä kirjoittaminen tännekin on ollut tauolla. Monta kertaa olen alkanut kirjoittaa, mutta en sitten olekaan tiennyt, mitä kirjoittaisin. Olisin voinut kirjoittaa treeneistä, lappujuoksuista, oireilevasta crohnista, pelosta menettää tärkeäksi muodostunut ihmissuhde, opiskelujen alkamisesta jälleen täydellä teholla kesän jälkeen. Tai lemmikkihamsterimme kuolemasta ja sen paikan ottaneista kahdesta vallattomasta gerbiilistä. Mutta ehkä minäkin hakeuduin suojaan, sisälle itseeni, syksyn myötä tulleiden muutosten aaltojen myrskytessä. Piti hetki hengittää rauhassa, antaa arjen tasaantua.

Adios chipshoes 
Entä miten juoksuharrastukseni on käynyt tässä tiimellyksessä? Edellisessä blogitekstissäni olin vielä juoksutelakalla. Pyöräilin, rullahiihdin ja kävelin. 19.8. osallistuin Teivo trailiin (10 km), joka sujuikin kivuitta. Sen jälkeen uskaltauduin taas treenaamaan säännöllisemmin, onneksi, olihan edessä Berliinin maraton (24.9.). Berliininreissussa seuranani oli uskollinen juoksuystäväni Hannele. Ja valitettavasti myös crohnini, aktiivisena. Kivuista huolimatta maaliin juoksin, pitihän kotiintuomisiksi saada se upea mitali! Hannele juoksi hienosti ja joutuikin "tovin" odottelemaan minua maalialueella, olinhan 30 kilsan kohdalla vielä epävarma, selviänkö maaliin asti.

Cheers!
Mitalimimmit

Samuli Vaarojen startissa
Berliinin mahaongelmista sisuuntuneena päätin osallistua Vaarojen maratonin (7.10.) lyhyimmälle matkalle (13.5km). Alunperin tarkoituksenani oli vain lähteä sinne kannustamaan ja huoltamaan juoksuystävääni Samulia, joka osallistui 86 km:lle! Tuo Vaarojen viikonloppu sai minut jälleen hymyilemään (en minä nyt sentään koko syksyä ole hymyilemättä ollut! Hiukan huolissani vain ajoittain). Tapahtuma oli aivan mahtava. Oma juoksuni sujui kuin unelma. Hymyilin lähes koko matkan, lukuunottamatta Mäkrän viimeisiä nousumetrejä, Pikku-Kolin loputtomia portaita ja loppunousua. Hymyilin siis ainakin 10 kilsaa! Crohnkin oli rauhoittunut. Hienoa fiilistä lisäsi Samulin loistavasti sujunut juoksu.




Runojen lukeminen vuosien jälkeen oli hauska ja mielenkiintoinen aikamatka omaan itseeni. Hämmästyin, että olen silloin ollut kiinnostunut asioista, joita opiskelen nyt. Missähän vaiheessa varhaisaikuisuuttani olen kadottanut tuon osan itsestäni? Ja miten löysin nuo itsestäni puuttuvat palaset taas 25 vuoden jälkeen? Nuo kysymykset jäänevät vaille vastausta. Mutta tiedättekö mitä? On ihan äärettömän hienoa olla minä.

KATSON

Patvinsuon kansallispuisto, Suomunjärvi
Katson, kuinka
mustat pilvet
kasautuvat taivaanrannalle,
tuuli yltyy
tanssittamaan puita.

Katson, kuinka
syksyn lehdet
leijailevat kullanhohtoisina
taivaan halki
osuvat
sateesta kimaltavaan asfalttiin.

Katson, kuinka
ihmiset juoksevat
kaatosateessa,
hymyilevät vastaantullessa
mutaveden loiskuessa
tossujen alla
hikipisaroiden valuessa
kasvoilla.
                   Sini -17

Ai niin. Teimmehän Samulin kanssa syyskuun alussa jälleen yhden unohtumattoman (teltta)retken, Patvinsuon kansallispuistoon. Upea paikka. Kannattaa käydä.

Kirjoitin, että on ihan äärettömän hienoa olla minä. Yksi syy siihen on se, että elämääni kuuluu huipputyyppejä. Kiitos teille, tyypit. Ilman teitä minä en olisi minä.


Patvinsuo
Patvinsuon kansallispuisto, Iso-Hietajärvi
Suomunjärvi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti