maanantai 12. marraskuuta 2018

Mäkitreeniä

Osallistuin lokakuussa Stravan nousumetrihaasteeseen (climb at least 2,500 meters this month). Sain noustua 2550 metriä. Kävin myös parilla Tampere Trail Runningin yhteislenkillä. Ja vedin pohjat eräälle stravasegmentille (Kivikkokurun alamäki). Aika huippua, pari trophya ansaittu!

Tämä vuosi on ollut pelkkää mäkitreeniä. Ensimmäinen puolivuotiskausi oli pitkää alamäkeä, välillä niinkin jyrkässä kulmassa, että olin lentää nenälleni. Alamäki alkoi yhtäkkisellä kuntoni romahtamisella, josta edellisessä kirjoitelmassani kerroinkin. Isäni kuolema maaliskuun lopussa oli ehkä vaikein alamäkipätkä. Pimeä, juurakkoinen ja upottava.  Noiden koettelemusten jälkeen olin niin maitohapoilla, etten saanut sosionomiopintojeni opinnäytetyötä valmiiksi ajoissa. Valmistumiseni viivästyminen puolestaan esti minua hakemasta maisteriopintoihin, ja näin jäin vuoden jälkeen suunnitellusta opiskeluaikataulustani.

Laskettuani persliukua tarpeeksi kauan, alkoi alamäkikin tasoittua ja aloitin tunkkaamisen ylöspäin. Ensimmäinen ylämäki oli lyhyt mutta jyrkkä: tein kuukauden aikana sosionomiopintojeni puuttuvat kurssit sekä opinnäytetyöni, valmistuen vihdoin virallisesti kesäkuussa. Happi meinasi loppua moneen kertaan ja välillä pitikin käydä Acutasta hakemassa vauhtia, jopa tehostetun hoidon puolelta.

Alamäkitreeniä
Treenit jatkuivat melko tasaisella profiililla, lääkäreiden tehdessä kaikkensa pitääkseen minut poissa jyrkemmistä alamäistä. Poissuljettiin pahanlaatuiset taudinaiheuttajat, sydän- ja keuhkosairaudet, löydettiin komplementtigeenivirhe ja dhea-hormonivaje. Pääsin vihdoin jatkamaan tunkkaamista, kesäkuussa saavutin pari huippuakin, kun kävin Ylläsrasteilla suunnistamassa ja pienellä hölkkälenkillä. Heinäkuussa otin myös muutamia juoksuaskeleita. Elokuussa nousu jatkui, pääsin tekemään useamman hölkkä-kävelylenkin, ja syyskuu alkoi näyttää jo melko lupaavalle. Lenkeillä kuitenkin oli edelleen vaikea hengittää ja koko kehoni kärsi ihmeellisistä säryistä. En antanut niiden kuitenkaan sen enempää häiritä, päätin vain mennä eteenpäin askel kerrallaan.

Lokakuu oli huippukuukausi. Ehdin käydä Suomen Ladun polkujuoksuohjaajakurssinkin. Lokakuussa tuli hölkkäiltyä yli puolet tämän vuoden treenikilsoista! Niitä kilometrejä on kertynyt tänä vuonna jopa 182. Naurettava määrä. Lokakuussa sain myös lisää laboratoriotuloksia. Kävi ilmi, että rautavarastoni ovat tyhjät. Hemoglobiinilukemakin oli enää 112. Ei ihme, että oli särkyjä eikä happi kulkenut. Sain rautaa infuusiona. Riemuitsin. Vihdoin pääsisin treenaamaan kunnolla!

Vaan niinhän se menee, että ylämäen jälkeen tulee jossakin vaiheessa aina alamäki. Viime viikon tiistaina olin taas Tampere Trail Runningin yhteislenkillä. Samana iltana alkoi kova vatsakipu ja yöllä jouduin soittamaan ambulanssin. Olin varma, että suoleni on taas mennyt tukkoon ja joudun leikkauspöydälle. CT-kuvassa ei kuitenkaan näkynyt suolitukosta, vaan sappitiehyessä oleva kivi. Olen kyllä tottunut kiviin Salomoneissani, mutta että piti sellainen nyt sitten löytyä tuoltakin! Kyllä sapetti! Leikkauspöytä siis kutsui. Mutta koska en ollut hengenhädässä, jouduin odottelemaan operaatioon neljä päivää kipulääkehöyryissä. Vihdoin eilen pääsin leikattavaksi. Alamäki tasoittui ja toivottavasti edessä on pitkä ja tasainen ylämäki. Pääni ei ehkä kestä enää yhtään alamäkeä vähään aikaan.

Ylämäkitreeniä

Henkinen mäkitreeni on kyllä huomattavasti raskaampaa kuin fyysinen. Ensinnäkään sitä ei voi suunnitella etukäteen, vaan vauhti ja profiili määrittyvät sattumanvaraisesti.  Ja menisit sitten kuinka lujaa hyvänsä alamäkeen, ei kyllä tule mitään trophyja, päinvastoin. Eikä kukaan jakele kudoksia verttimetreistäkään, siitä kun ei saa dataa Stravaan. Ja vaikka kuinka vahvistut mieleltäsi, ei se kohota fyysistä kuntoasi. Mutta väitän, että vaikka olen välillä itkenyt vuolaasti treenin kuormituksen takia, on se myös vahvistanut minua niin, että se auttaa kantamaan minut maaliin. Hetasta Pallakselle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti