Niisk ja nyyh; suksikaa kuuseen, se helpottaa!

Keskiviikkona hiihtelin hissukseen pitkin pehmeää latua, lumipeitteisten puiden seuratessa epätasaista menoani, tuulen tuivertaessa kasvoillani, saaden kyyneleet valumaan pitkin poskiani. Jossain vaiheessa huomasin, etteivät ne kaikki kyyneleet olleetkaan tuulesta temmattuja.

Siinä hiihtäessäni ajatuksiini piirtyi muistikuva, jossa olin pienenä isäni kanssa hiihtämässä. Hiihdimme paljon, oikeastaan siitä lähtien, kun opin kävelemään. Silloinhan oli tietenkin aina talvella Hämeessäkin lunta. Ensimmäisiin "hiihtokilpailuihini" osallistuin kolmevuotiaana. Olin kyllä sarjassani ainoa. Ei minusta silti kilpahiihtäjää tullut, mutta rakkaus talviseen luontoon syntyi noiden isäni kanssa metsässä vietettyjen hetkien myötä. Muistan myös ne pitkät hiihtoretket; isäni nosti minut suksineni hartioilleen aina, kun väsyin itse hiihtämään.  Ja tuo muisto sai minut kyynelehtimään.

Eräänä talven päivänä, joskus 80-luvun alussa, tulimme jälleen hiihtolenkiltä isäni kanssa. Muistan, kun hän nousi suksineen auran tekemän lumivallin yli, ja jotenkin menetti tasapainonsa. Toinen hänen puisista suksistaan meni poikki. En ole varma, mutta mielestäni tuosta hetkestä alkoi myös se ajanjakso, kun isäni alkoi kärsiä kovista nivelkivuista. Lopulta hänellä diagnosoitiin nivelpsoriasis. Siihen aikaan sen hoito oli lähinnä nesteenpoistoa nivelistä ja kultaa pistoksena tilalle. Isälleni sanottiin, että muutamassa vuodessa hänestä tulee pyörätuolipotilas.
Isäni täytti viime sunnuntaina 75 vuotta. Eikä hän ole vieläkään pyörätuolissa, eikä käytä edes rollaattoria. Sairastuttuaan hän vaihtoi suunnistuksen autosuunnistukseen, mutta luontosuhdettaan hän ei ole kadottanut ikinä. Yhä hän käy metsässä; marjastamassa, kävelemässä. Joskus pikkuveljiensä kanssa kalassa. Nykyään vähemmän kuin ennen, sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Olen aina ihaillut isäni sitkeyttä. Sellaista rehellistä, avointa uskoa siihen, että kaikesta selviää, eikä kannata murehtia asioita, joille ei mitään voi. Isäni ei myöskään tuomitse ketään, hän antaa kaikille mahdollisuuden olla oma itsensä, ollen itse lojaali ja auttavainen, välittävä ystävä. Hän myös haluaa kehittää itseään, edelleen hän haluaa oppia uutta ja tarttuu rohkeasti uusiin haasteisiin. Hän ei ole koskaan jäänyt voivottelemaan sairautensa tuhoamaa nousujohteista uraputkeaan, tai sitä, että joutui luopumaan monesta eri urheilumuodosta. Hän on aina keksinyt uusia asioita tilalle. Uskon, että tuo asenne on pitänyt isäni pois pyörätuolista.

Siinä hiihtäessäni, näiden ajatusten vuodattaessa kyyneleitä pitkin poskiani, käänsin katseeni itseeni. Pari päivää aiemmin makasin ambulanssissa kaikissa mahdollisissa piuhoissa matkalla kohti sairaalaa. Toivoin vain, ettei minua tarvitsisi intuboida, nekin välineet olivat jo valmiina esillä. Nieluni oli turvonnut yhtäkkisesti, hengitykseni oli hankalaa, enkä saanut sanoja suustani. Ne eivät vain tulleet, vaan jäivät kurkkuuni jumiin. Edeltävästi olin kärsinyt kovasta päänsärystä, ylävatsakivusta ja pahoinvoinnista. Päivystävä lääkäri sattui onnekseni ymmärtämään oireideni mahdollisen aiheuttajan, ja määräsi täsmälääkettä. Muutaman tunnin päästä tilani normalisoitui ja pystyin jälleen puhumaan. Diagnoosiepäilynä on hereditaarinen angioödeema, eli HAE. Diagnoosi varmistuu labratulosten valmistuttua. Tämänkin takia hiihtelin hissukseen. Koko ajan vähän tunnustelin vointiani, mietin, tuntuuko nielu sille, että se alkaisi taas turvota. Mietin myös omaa käytöstäni. Siitä sain lisää aihetta kyynelehtiä.

Kun oireeni alkoivat, kerroin niistä ensimmäisenä sille, joka ensimmäisenä on mielessäni. Myös parille muulle läheiselle ihmiselle. Viestit lähtivät vaistomaisesti, sen enempää ajattelematta. Kuitenkin, kun olin muutaman tunnin päässyt vajoamaan sairaalasängyn pohjalle, alkoi mieltäni painaa ajatus siitä, että olen aikamoinen rasite sairauksieni kanssa läheisille ystävilleni. Että minähän näistä olen ikäänkuin vastuussa, miksi kenenkään muun tarvitsisi olla huolissaan tai pelätä, että ehtiikö ambulanssi ajoissa? Niinpä suljin verhot, peitin pelkoni. Ja väkisin yritin vielä työntää sen tärkeimmän ihmisen pois elämästäni. Mutta ystäväni repivät verhot pois. Ja se tärkeinkin jatkoi olemistaan entiseen tapaansa, noteeraamatta lapsellisen typerää käytöstäni. Toimin todella itsekkäästi, vaikka kuvittelin toimivani muita ajatellen. En kertonut sairaalaanjoutumisesta edes vanhemmilleni. En halunnut kuormittaa heitä, vanhoja ihmisiä. Typerä minä.

Ei ole minun tehtäväni päättää, haluavatko ystäväni olla ystäviäni, vaikken olekaan fyysisesti terve. Ehkä he näkevät minussa jotain muutakin kuin sairauteni, silloinkin, kun itse näen vain sen diagnoosiluettelon. Uskon heidän näkevän, mutta unohdan joskus arvostaa sitä. Mutta kyllä minä teitä arvostan! Lupasin Kirsille, etten ala suoltaa mitään teepussiaforismeja. Mutta kiitos, että olette. Ja kiitos, ettet kuunnellut minua, Yy.

Haluan olla enemmän isäni kaltainen. "Aika lähteä liikkeelle", sanoi Polarikin juuri.

A Groovy kind of Love

Marraskuun viimeinen päivä. Marrasputken loppuraportin aika.

Kuun alussa kirjoitin kirjoittavani tänne joka päivä tämän kuukauden ajan. Yleensä kyllä pidän sanani, enkä lupaa sellaista, mitä en voi pitää. Mutta nyt lupasin liikoja, myönnän. Ja pyydän anteeksi! En osannut kuvitellakaan etukäteen, millainen tästä marraskuusta muodostuisi. Jostakin oli pakko tinkiä, ja kun olin jo tinkinyt siivouksesta, tämä blogin kirjoitus oli seuraavana vuorossa. Kirjoittaminen katkesi oikeastaan siihen, että sain "koulu"esseiden kirjoittamisten myötä jonkinlaisen kirjoitusähkyn; en vain kyennyt kirjoittamaan koneella yhtään ylimääräistä sanaa.

Juoksuputkesta pidin kiinni kynsin hampain. Tosin varpaissa ei juuri kynsiä ole maratonin jäljiltä, ja yksi hammaskin lohkesi tässä putken aikana. Mutta sain kuin sainkin pidettyä putken kasassa!

Ne tärkeimmät.

En ole koskaan elämässäni tehnyt juoksulenkkiä näin monena peräkkäisenä päivänä. Joskus on ollut kuuden juoksupäivän viikkoja, yleensä minulla on juoksutreenikertoja 3-4/viikko. Olin suunnitellut, että juoksisin keskimäärin 5 km päivässä (150 km yhteensä), hitaalla vauhdilla. Ajattelin, että tuo on niin vähäinen määrä, että kehoni todennäköisesti sen kestäisi, mutta saisin kasaan edes jonkinlaisen määrän kilometrejä. Kuukauden puolivälin jälkeen alkoi muuttujia ilmaantua kuitenkin odotettua enemmän normaalien arkihaasteiden rinnalle, ja välillä oli lähes mahdotonta irroittaa edes sitä 25 minuuttia vuorokaudesta juoksua varten. Se vaati kuitenkin minuutteja myös ympärilleen; vaatteet oli vaihdettava ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi suihkussakin oli lenkin jälkeen käytävä. Ja koska noin 90%:lla lenkeistä satoi jotakin, sai kamoja ripustella kuivumaan ja pestä enemmän kuin tarpeeksi. Sen lisäksi että sitä märkää tuli taivaalta, sitä oli myös jalkojen alla. Vielä viikko sitten näytti pahasti siltä, etten tulisi saavuttamaan edes tuota asettamaani minimiä. Toivoin, että saisin edes 140 juoksukilsaa kasaan.

Mutta tämä viimeinen viikko on ollut huippu! Perjantainen semipitkis uusiin polkuihin tutustuen mudassa ja vesilammikoissa sai jonkinlaisen nosteen päälle. Sunnuntaina 10 kilometriä mäkitreeniä antoi henkistä lisäpontta, etenkin kun seuraavana päivänä juoksu tuntui vallan kevyeltä. Tiistai oli putken ruumiillisesti pahin päivä, takana oli uneton yö fibromyalgiakipujen vuoksi ja iltapäivällä iski vielä järkyttävä päänsärky. Kipulääkkeet oksettivat ja mietin, että miten ikinä selviäisin juoksemaan. Sain kuitenkin otettua 15 minuutin torkut alkuillasta, ja väkisin raahasin itseni niiden jälkeen pihalle räntäsateeseen. Oksetti. Sydänkin takoi lisälyöntejä. Sykkeet olivat taivaissa, vaikka aloitin etanaakin hitaammin. "No, hissukseen 25 minuuttia", ajattelin. Jossain vaiheessa päätin, että hölkkään neljä kilometriä, sitten kasassa olisi 144 kilsaa. Jäisi vain kuusi kilometriä minimitavoitteseen, 3 km päivää kohti. Saisi tapahtua oikeastaan lähes mitä vain, niin noista selviäisin. Eilen juoksin noista puuttuvasta kuudesta kilsasta 4.5. Tälle päivälle jäi siis enää vaivaiset 1.5 km. Mutta vaikea on juoksemalla saada menemään tuollaiseen matkaan 25 minuuttia! Joten päätinkin, että juoksen 6.5 km. Ja näin siinä sitten kävi:

"Munkki päivässä pitää pyllyn pyöreänä"

Lähdin aamupäivällä, ajatuksenani hoitaa juosten yksi opiskeluasia, mikä vaati työharjoittelupaikallani käyntiä lähellä Pispalaa. Sinne on meiltä 3,1 km. Pieni lisälenkki siihen, ja tulisi sopivasti 6.5 km. Hoidettuani asiani ajattelin tehdä sen tarvittavan lenkuran Pyynikinharjulla ja kipusin sinne. Sieraimiini leijaili vastustamaton munkin tuoksu näkötornilta. "Olen ehkä yhden munkin ansainnut marrasputken päätöspäivän kunniaksi", ajattelin ja syljeneritykseni lisääntyi kuin koiralla. Tai vähän kauniimmin ilmaistuna vesi herahti kielelleni. Mittari pauselle ja munkille ja mehulle. Näkötornin munkkikahvila on kyllä huippu paikka. Noin konkreettisestikin: sijaitseehan se maailman korkeimmalla harjulla. Sen lisäksi siellä on loistava palvelu ja parhaimmat maistamani munkit. Pyyhittyäni enimmät sokerit suupielistäni kiitin henkilökuntaa ja lähdin kipittämään harjua alaspäin. Oli pakko mennä hiljaa, ettei hyvänmakuinen munkki palaisi matkaltaan kohti pohjukaissuolta pahanmakuisena.

Mää ja hymy

Lähestyessäni kuutta kilometriä vastaani tuli herrasmies. Mies pysähtyi ja jäi katsomaan minua hymyillen, kun juoksin häntä kohti. Ollessani parin metrin päässä mies sanoi, edelleen hymyillen:"No siinä on hyvä meininki!" "Kiitos", vastasin hymyillen takaisin, ja ajattelin, että niinpäs onkin! Jos on näin hyvä meininki, että se näkyy päällekin päin, niin miksen jatkaisi lenkkiäni vähän pidemmälle? Kerta kiellon päälle, eli yksi viisi kilsaa lisää? Ja niinhän minä päätin tehdä. Kilometrit eivät ole koskaan tuntuneet yhtä helpoilta. Mietin äkkiä päässäni reittiä; vessa on oltava matkan varrella, crohninen suoleni ei ehkä sulata munkkia koko matkaa. Sujuvasti jatkoin eteenpäin Iidesjärven eteläpuolta kohti Hervantaa. Kalevan Prismalle olisi helppo poiketa. Kymppi tuli täyteen. Takamus alkoi jäätyä. Kohta olisin Prismalla. "Jos juoksen täältä kotiin, 11.5 km ylittyy. Jospa juoksenkin 16.5 km. Tasakilsoihin on päästävä." (Älkää kysykö miksi, se vaan nyt on joku juttu). "Käyn Prismassa vessassa ja ostan juotavaa", mietin itsekseni. "Persus kyllä jäätyy". Pääsin Prismalle ja keksin ratkaisun: ostan merinokalsarit! Niinpä hain juotavaa ja villapökät, vessaan vaihtamaan villaa trikoiden alle ja samalla oli hyvä tankata vähän nestettä. Mielessä häivähti puolimaran mahdollisuus. "Olet hullu", sanoin itselleni. "Niin olenkin", vastasin itselleni takaisin. Lähdin jatkamaan matkaa. Hetken aikaa oli ihan hirvittävän kylmä, tauko ei ollut hyvä juttu. Mutta persus alkoi lämmetä ja samoin muu kroppa. Pian olin jälleen flowssa. Ihmettelin, miten voi kilsat tuntua niin helpoilta. Suuntasin kohti Kauppia. Mietin sopivaa reittiä saadakseni 16.5 km sujuvasti täyteen. Kaupin pesiskentälle päästyäni mittarissa oli 14 km. "Tästä suurinpiirtein suoraan kotiin, niin on kilsat täynnä!" Hah! Pitäisihän minun itseni tuntea. Jos kerran päässäni oli käynyt ajatus puolimarasta, niin eihän ne jalat silloin suorinta reittiä mene! Huomasin kääntyväni tutulle "helppo kolmosen" hiihtoreitille. Kiersin Kaupissa neljän kilsan verran. "Siinä on hyvä meininki" kaikui korvissani. Ylämäetkin menivät tuosta vain, en edes ajatellut käveleväni. Mietin, että olen varmaankin jotenkin irtaantunut ruumiistani ja eksynyt jonkun toisen kroppaan; tuntui liian helpolta. Kiersin Lapinniemen kautta. 20 kilsan kohdalla mittari ilmoitti, että akun varaus vähäinen. "Shit!" Akun täytyy kestää loppuun asti! Kiristin vauhtia. Sekin oli helppoa! Mitä ihmettä! Vilkaisin mittariin, menin jotain nelosella alkavaa vauhtia. Superetana! Ehkä noin 20 metriä ennen kotiovea sain 21.5 km täyteen.

Vauhdinotto Pyynikinharjulta kantoi pitkälle

Olen enemmän kuin iloinen, että päätin osallistua marrasputkeen. Vaikka tekeminen on täysin vapaaehtoista, minulla tuollainen nostaa sisäisen kilpailuhenkeni esiin; tosin kilpailen tässä lajissa vain ja ainoastaan itseni kanssa. Se toimii hyvänä niskasta kiinni pitäjänä; moni lenkki olisi ilman putkea jäänyt tekemättä. Ja jokaisen lenkin jälkeen olo oli kuitenkin aina parempi kuin ennen lenkkiä.

Juoksin oman kuukausiennätykseni, edellinen taitaa olla jotain 160 km:n luokkaa. Nyt kirin kilometrit 170:een! En siis muutenkaan juokse määrällisesti paljon, tai en ole voinut juosta, koska crohn on äitynyt suuremmista juoksumääristä. Mutta näköjään sekin alkaa pikku hiljaa siedättyä myös määrän kasvattamiseen, ja mikäs sen parempi! Huomasin muuten yhden uuden asian tässä ihmiskokeessani: Mitä surkeampi keli, sen parempi fiilis minulla on juoksun jälkeen. Olen myös oppinut olemaan pelkäämättä pimeillä metsäpoluilla. Otsalamppulenkeistä ylhäisessä yksinäisyydessäni on tullut lähes meditatiivisia. Nostan hattua itselleni ja marrasputkelle, tämä on ollut todellinen mahdollisuuksien marraskuu kaikkine yllätyksineen!

Juoksu on. A Groovy kind of Love.  Phil Collins: A Groovy kind of Love

Paluu tyhjänpäiväiseen löpinään

Johan tässä onkin pari päivää mennyt syväluotaavampaa tekstiä tuottaessa, joten tänään tuleekin sitten tuttuun tapaan kevyttä ja turhaa.

Vaan itse päivä ei kuitenkaan ollut lainkaan turha: muutama tunti vierähti Tampere Trail Runningin ja LähiTapiola Pirkanmaan järjestämässä polkujuoksuinfossa ja sankarikoulutuksessa. Saimme kuulla muun muassa Maksimaisen Villen vihjeitä harjoittelusta ultramatkoille. Kyllä siinä teki mieli ottaa hattu päästä (jos sellainen olisi ollut) ja kumartaa. On se huikea "tavallinen keski-ikäinen toimistotyöntekijä", niin kuin hän itseään tituleeraa.
Sankarikoulutuksessa saimme hätäensiapuvalmiudet ja neuvoja erityisesti polkujuoksussa todennäköisimmin tapahtuvien haavereiden hoitamiseen ja loukkaantumistilanteessa toimimiseen. LähiTapiola sponssasi meille vielä ensiapupakkaukset polkulenkeillä mukanapidettäviksi.

Loppuiltapäivä menikin lapsosen kanssa touhutessa ja illalla odotti putkilenkki, joka tänään oli ainoastaan pakollisten minuuttien keräilyä lähikortteleissa. Koska piti päästä kirjoittamaan esseetä, jossa deadline huomenna. Sen kimppuun siis palaan tästä!

Askeleita ajatuksissa vai ajatuksista askeleita? - distressistä eustressiin

Itsereflektiosta ja stressistä

Kuva otettu distressivaiheessa

Olen opetellut olemaan stressaamatta asioista. Olen huomannut sen olevan ihan hyvä juttu, etenkin sairauteni kannalta. Osaan ottaa melko lungisti, luotan siihen, että asiat järjestyvät. Eivät toki itsekseen, mutta eivät myöskään turhaan stressaamalla. Luotan myös itseeni.
Viimeaikoina on kuitenkin silmiini osunut useampikin artikkeliotsikko stressin hyödyntämisestä voimavarana. Ja kuten eilisessä blogitekstissäni lyhyesti, mutta filosofis-sosiaalipsykologisesti pohdin, itsereflektiohan on aina hyväksi.


Maaret Kallio kirjoittaa HS:n blogissaan (8.11.2017) stressistä osuvan kuvaavasti: 
                 Ydinajatus on oikeastaan tässä: yhteiskunnasta ei tulisi yhtään mitään ilman stressiä. Stressin alkuperäinen tarkoitus on auttaa ihmistä toimimaan – ei uuvuttaa meitä toimintakyvyttömäksi. Vaaroistaan huolimatta stressi on myös positiivinen voimavara, joka auttaa suoriutumaan, keskittymään ja kehittymään. Ihminen voi parhaiten aktiivisuuden ja levon tasapainossa. Hyvinvoiva mieli kaipaa haasteita ja tehtävät valmistuakseen deadlineja. Lyhytkestoinen stressi on tärkeä polttoaine muutokselle ja tavoitteiden saavuttamiselle. 

Stressin hyötysuhdetta miettiessäni halusin tietysti löytää asiasta jotakin faktaan perustuvaa materiaalia. Googlen ehdottamien kymmenien hyvinvointi-mielenhallinta-yksisarvistaikahoitomainosten ja -sivustojen seasta bongasin sentään jonkun hieman enemmän luottamusta herättävän kirjainyhdistelmän: VTT. VTT:n julkaisua "Älä tule paha stressi, tule hyvä stressi" (Eustress) voinkin suositella luettavaksi. Se on kaksivuotisen hankkeen tuotos VTT:n ja Tampereen yliopiston monitieteisen tutkijatiimin toimesta.

Ehkä siis se jonkinlainen kirjoitus- ja opiskeluflow, mikä aina välillä iskee päälle ja suoltaa tekstiä paperille siten, etten jälkikäteen meinaa tekstiä edes omakseni tunnistaa, onkin tällaista myönteistä stressiä eli eustressiä: Myönteinen stressi ilmenee työstä nauttimisena koetun paineen tunteen vuoksi tai siitä huolimatta.

Distressi

Tänään kuitenkin havaitsin rintalastaani painavaa distressiä. Se painoi rintalastani lisäksi myös jalkojani. Myös pääni tuntui painavalta, ei tosin ehkä stressistä vaan siitä ajatusten ja ideoiden ja tiedon kuormasta, jota olen joutunut sinne viime aikoina sullomaan. Ja jotka olivat siellä täysin sikin sokin, jäsentymättöminä. Mutta minähän tarvitsen myös hiukan tätä distressiä! Se sysää liikkeelle! Se auttaa saavuttamaan tavoitteet! Tajusin, että ei ole siis väärin tai huono asia välillä stressatakin. Kunhan sitä ei tee turhaan, turhista asioista eikä liian pitkään. Ja vielä kun kykenee muuttamaan distressin eustressiksi, niin mikäs sen parempi! Ja tänään tuo muutos tapahtui minulla juoksulenkillä. Tämän kaiken tajusin lenkin viimeisellä puolella kilometrillä, ja tunne oli melko euforinen. Kurttu kulmieni välistä vaihtui jälleen hymyyn.

Lenkillä

Lähdin lenkille painavin jaloin, parin kilon lisäpaino rintalastassani. Hölkkäsin järkyttävään vastatuuleen, niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Normaalisti nautin lenkeillä siitä, että ei tarvitse ajatella. Voin vain keskittyä ympäristöön ja askellukseen. Tänään tuntui, että kompastun joka askeleella, niin paljon oli ajatuksia päässäni sikin sokin. En osannut oikein edes purkaa sitä vyyhtiä mistään suunnasta. Hölkkäsin kuitenkin eteenpäin, sykkeetkin olivat vauhtiin nähden yllättävän korkealla. Jostain tuntemattomasta syystä poikkesin vakilenkiltäni heti alkumatkasta, tietämättä oikeastaan edes mistä aion juosta. Menin vain sinne minne painavat jalkani minua veivät. Jossain parin kilsan kohdalla tuli jyrkähkö ja pitkähkö ylämäki, ja päätin kävellä sen korkeahkosta sykkeestä johtuen. Yhtäkkiä huomasin edelleen käveleväni, vaikka mäki oli jo mennyt. Olin ajatuksissani unohtunut kävelemään. Ei muuta kuin takaisin hölkkään. Ja sitten alkoi tapahtua jotakin. Huomasin, että ajatukseni, se kaikki tieto päässäni (kolme päällekkäistä, vaativahkoa ja laajaa kirjoitustehtävää tuhansien sivujen lähdemateriaaleineen ja muutama sata sivua tenttikirjaa) alkoi lokeroitua, hakeutua niille kuuluviin paikkoihin. Sen seurauksena paino hävisi rintalastastani, jalkanikin kevenivät. Viimeinen kilometri lenkistä olikin jo helppo. Vastatuulikin tuntui mukavalta hikisillä kasvoillani. Distressini muuttui eustressiksi.

Ja joku vielä kehtaa ihmetellä, miksi juoksen.

Vouloir Pouvoir Devoir

Marrasputkilenkkikamuni tulossa hoidosta kotiin

Vouloir

Haluan olla paras mahdollinen minä. Haluan olla ystävällinen ruumiilleni, tarjota sille mahdollisimman hyvät olosuhteet voida hyvin. Liikutan, ruokin ja huollan sitä. Haluan syventää ajatuksiani, ruokkia myös aivojani; haluan kehittyä paremmaksi ja viisaammaksi.

Pouvoir

Minä voin. Voin urheilla, voin opiskella. Voin reflektoida omaa toimintaani. Voin kehittyä. Voin olla parempi.

Devoir

Minun täytyy nähdä vaivaa tullakseni paremmaksi, kehittyäkseni. Minun täytyy osata olla avoin, uskaltaa kokeilla uutta ja poistua mukavuusalueeltani.

Marrasputki 16/30. Kuva Näsijärven rannalta.

Haluta, voida, täytyä. Toimijuuden modaliteetit.

Wannabepolku-ultraajasosiologiaa.

Ihan tuubissa

Se olisi tänään marrasputken puoliväli.

On siellä Kaupin kuntokolmosella valaistus :)
Märkä, musta maa imi kyllä kaiken valon itseensä.

Mielenkiinnolla lähdin tähän "haasteeseen", tietämättä lainkaan, miten siinä voisin onnistua. Vaikka 25 minuuttia kuulostaa - ja oikeasti onkin - tosi lyhyeltä ajalta, niin ihan joka päivä ei ole ollut helppoa irroittaa sitäkään. Mutta tähän asti se on vielä jollakin konstilla onnistunut, eli eiköhän toinenkin puolikas mene.

Aikaongelman lisäksi olin etukäteen hieman huolissani siitä, miten elimistöni reagoi jokapäiväiseen juoksuun. Kilometrimääräthän ovat toki hyvinkin maltilliset, mutta en ole koskaan ennen juossut 30 päivänä peräkkäin. Nyt takana on siis 15 putkeen juostua päivää, enkä ole huomannut kuin positiivisia vaikutuksia: syketasoni on laskenut, vireystilani on noussut ja jopa todella pahastikin kipuillut akillesjänteeni onkin yhtäkkiä oireeton. Crohnkin on pysynyt rauhallisena. Mutta onhan tätä putkea vielä jäljellä, joten ei nuolaista ennen kuin tipahtaa...

Led-valo pyrstötähtenä hanurissani tänään iltalenkillä

Nyt iltalukemiseksi hieman Bruno Latourin sosiaaliteoriaa. Sen ymmärtäminen ei kyllä mene ihan putkeen. Saattaa olla, että lentää unihiekat aika nopeasti silmiini.

Sinivalas jääkarhuna

Aika kivoja tällaiset excursiot tänne Joensuuhun.

Supermiehen (Supermieshän on tietenkin Samuli, tuo peeteeni, ystäväni, innoittajani. Jonka sitkeyttä, ryhtiä ja älykkyyttä salaa kadehdin ja jonka sarkastisesta huumorista nautin.) ollessa luennoillaan minä kävin Otto-koiran kanssa kävelemässä ja kirjoitin nuorisotutkimus -kurssin loppuesseetä (ja otin pienet iltapäiväpäikkärit).

Myöhemmin iltapäivällä lähdimme pienelle juoksulenkille, jonka päätteeksi menimme nautiskelemaan avannosta ja saunasta Joensuun Jääkarhuille. Heidän sivuihinsa pääset tutustumaan tästä linkistä: Joensuun jääkarhut Suosittelen ehdottomasti käymään tuolla, jos matkasi joskus käy Joensuuhun, ja haluat kokea miellyttävän avantouintikokemuksen saunoineen. Ihmiset ovat mukavia, löylyä heitetään sopivasti ja saunasta ei ole liian pitkä matka järveen. Sitä paitsi paikka on hieno!

Lähtiessämme juoksemaan taivaalta putoili hienokseltaan enemmän lunta kuin vettä muistuttavia hiutaleen ja pisaran sekoituksia. Jossain vaiheessa lenkkiä sanoin, että toivottavasti alkaisi sataa enemmän lunta. Olisi hienoa mennä avantoon lumisateessa. Ja niinhän siinä kävi, että viimeisen juoksukilometrin aikana alkoi ihan kunnollinen lumisade. Hymyilytti. Olisi tehnyt mieli juosta loppumatka täysillä, tai ainakin juosta pidempään. Mahtava fiilis!

Äkkiä se hymy kyllä hetkeksi hyytyi, kun tuli aika mennä hyytävään veteen. Hikiset vaatteet pois, uikkari tilalle ja 3.8 asteiseen järveen. En kyennyt kuin muutaman sekunnin olemaan vedessä, sitten äkkiä saunaan. Saunassa tarpeeksi lämmiteltyämme menimme uudestaan järveen. Nyt pystyin uimaan jo rappusilta toisille, välimatkaa niillä on muutaman vedon verran. Ja taas takaisin saunaan. Viimeisen avantokerran jälkeen ei enää menty saunaan, vaan suoraan pukuhuoneisiin. Kokeneet konkarit meille sillä tavalla neuvoivat, kun lokakuussa kävimme paikkaan tutustumassa. Eli aloitetaan menemällä suoraan avantoon ennen saunaa, ja lopetetaan avantoon. (Tai ei mielellään sinne, hyvä sieltä on poiskin tulla). Tällä kertaa kävimme avannossa viidesti, mikä tuntui juoksulenkin jälkeen sopivalle määrälle tuulessa ja lumisateessa.

Hiukan hemmottelimme itseämme vielä illallisella nepalilaisessa ravintolassa (Mount Ganesh). Ihan miellyttäviä makuelämyksiä, alkuruoasta jälkkäriin. Tai jälkkäri ei ehkä ollut niinkään miellyttävä, ennemminkin imellyttävä. Jonkinlaiset leivospallot hunajaisessa liemessä olivat sekä koostumukseltaan että makeusasteeltaan minulle hieman liikaa. Samuli sinnikkäästi söi oman annoksensa! Alkuruokana oli friteerattuja katkarapuja ja eräänlaiset kasvisnyytit, ne olivat hyviä. Pääruokana lammasta ja kanaa. Molemmat oikein oivallisen makuisia, sopivan mausteisia. Palvelu oli toimivaa, paikan viihtyisyys ihan ookoo, ruoka hyvää. Ehkä kokonaisarvosanaksi antaisin 7.5.

Huomenna jatkuukin opiskelut ja normiarki marrasputkineen Tampereella. Eli se on moro!