Joskus sitä tekee tempauksia, joista on järki kaukana. Niin kuin nyt vaikka päätös lähteä juoksemaan tunturimaratonin puolikas yli 800 km:n päähän, viikonloppureissuna. Mutta Lappi on ❤ Joten miksi ei? Vaikka juoksun jälkeen tuntuikin siltä, kuin olisin ollut Himoksen Iskelmäfestareilla nauttimassa promillejuomia enkä urheilutapahtumassa...
Salla Midnight Trailrun on pieni tapahtuma kauniissa maisemissa. Matkoiksi oli ilmoitettu 12.5 km, 21 km sekä 42 km. Lähtö tapahtui kaikkien matkojen yhteislähtönä klo 21 lauantai-iltana.
Olimme valmistautuneet juoksuun mm. nukkumalla yön teltassa, käymällä päivällä kylpylässä ja nauttimalla edellisiltana piccolopullolliset kuohuviiniä. Muu neste- ja hiilaritankkaus oli sentään suoritettu asianmukaisesti.
Kisajännitys kasvoi päivän aikana. Minua jännitti lähinnä oikean reitin löytäminen ja loppuaika. Sipoonkorpi trailin 20 kilsaan olin saanut kulumaan piirua vaille kolme tuntia, juosten tosin yli puolet matkasta rikkinäisellä polvella ja revenneellä reisilihaksella. Edessä olisi kuitenkin todennäköisesti Sipoonkorpea teknisempää maastoa ja yli tuplasti enemmän nousumetrejä. Tiesin, että vähintään kolme tuntia tulisi tänäänkin menemään.
Sää oli aurinkoinen ja lämpöasteita oli illallakin vielä yli 15. Koska aurinko paistoi matalalta, oli aurinkolasit ehdoton varuste. Testausmielessä, Pallasta ajatellen, laitoin jalkaani Asicsin kompressiosukat. Kenkinä minulla on Salomonin S-lab Speedit, joista pidän erityisen paljon. Koska reitin varrella tulisi olemaan myös useampi huoltopiste, valitsin juomarepuksi pienen ja kevyen Inovin juoksuliivin kahdella urheilujuomalla täytetyllä puolen litran lötköpullolla. Sen olen sentään jo oppinut lyhyen juoksukuntoilijaurani aikana, että juomaa minulla on oltava aina mukana, kun lenkki on yli tunnin mittainen. Tarvitsen nestettä tasaisesti. Liivin taskuihin tungin myös pussillisen kofeiinipitoisia ja kaksi pussia kofeiinittomia geelinameja.
Kello lähestyi yhdeksää, ja kaikki matkaanlähtijät kuulutettiin lähtökarsinaan. Menin Samulin kanssa lähes eturiviin, vaikka tiesinkin, etten kärkijoukoissa juoksekaan. Lähtömerkistä liikkeelle, ja porukka lähti matkaan, joka alkoi loivalla nousulla Sallatunturin juurella. Juoksin omaa juoksuani alusta asti, muista välittämättä.
Loiva nousu jyrkkeni hetkeksi, ja kävelin tuon pätkän. En halunnut sykkeideni huitovan heti pilvissä. Juoksu jatkui ulkoilureittiä ja metsäpolkua pitkin kohti ensimmäistä huoltoa, joka oli noin viiden kilometrin kohdalla. Huollon jälkeen erkanivat lyhytmatkalaiset eri reitille ja puolikkaan sekä täysmatkan juoksijat jatkoivat matkaa kohti Ruuhitunturia.
Ensimmäinen harhailuni tuli kolmen muun puolikkaan juoksijan kanssa tuossa reittien erkaantuessa. Lyhytmatkalaisten merkit näkyivät selvästi, pitkien reittien merkkiä ei näkynyt missään. Turhautuneena pyörin risteysalueella kanssajuoksijoiden kanssa ihmetellen, kunnes näimme muutaman juoksijan nousevan rinteessä olevaa huomaamatonta polkua ylös. Juoksimme sinne ja löysimme taas oikealle reitille. Minua harmitti ohitseni päässeet juoksijat, ja kiihdyttelinkin heidän edelleen pitkospuilla. Tykkään juosta pitkospuilla, niillä eteneminen on vaivatonta ja joustosta saa askeleelle vauhtia. Yhdessä kohdassa puut reagoivat jalkojeni alla kuin trampoliini, ja hilkulla oli, etten sinkoutunut suolampeen. Nauratti. Mietin, olikohan joku saanut jo kasteen tuossa kohtaa tai tulisiko saamaan.
Jatkoin matkaani yksinäni, ohittamani juoksijat jäivät jonnekin, enkä nähnyt edessänikään ketään. Melko paljon jouduin etenemään kävellen, koska reitti oli hyvinkin nousujohteinen. Kaikki loivemmat pätkät juoksin. Välillä polku oli tosin niin teknistä, että eteneminen oli lähinnä koikkelehtimista kiveltä toiselle. Onneksi välissä oli mukavia ja pitkähköjäkin pitkospuupätkiä, joilla sai pidettyä jonkinlaista vauhtia yllä.
Hetkittäin mietin jo eksyneeni, kun kukaan ei tullut takaa ohi, eikä edessäni edelleenkään näkynyt ketään. Onneksi reittimerkkejä oli siellä täällä vahvistamassa oikeaa suuntaa. Nautin maisemista. Oli hienoa juosta keskellä suota, öisen auringon paistaessa toisella ja kuun loistaessa toisella puolella. Saavuin jollekin hirsimajalle, jossa tavoitin yhden juoksijan, jatkaen matkaani häntä peesaten. Seuraavassa nousussa hän pääsi kuitenkin karkaamaan, ja jäin jälleen yksin jatkamaan matkaani. Alkoi alamäkiosuus, ja tuolla pätkällä saavutin kolme juoksijaa heidät ohittaen. Ensimmäiseen kymppiin oli mennyt noin 1h 26min. Ja se oli ollut lähes kokonaan nousua. Tuolla laskuosuudella ajattelin, että jonkinlaiset mahdollisuudet voisi olla alittaa kolme tuntia, mutta en tiennyt yhtään, mitä edessä tulisi olemaan. Reitti oli näyttänyt kartasta katsottuna kohtuullisen helpolta, mutta sitä se ei kyllä todellisuudessa ollut.
Matka jatkui. Huolloilla nappasin aina yhden suolakurkun palan sekä muutaman kulauksen vettä ja urkkajuomaa. Energianameja napsin pitkin matkaa, samoin join säännöllisesti. 13 kilsan kohdalla vatsani alkoi temppuilla. Ylävatsa turposi, sitä painoi niin rintsikat, sykevyö kuin juoksuliivin kiinnitysremmi. Nesteet alkoivat hölskyä vatsassa. Tungin sormeni kaikkien remeleiden alle nostaen niitä irti vatsastani. Se helpotti. Juoksin pätkiä tuolla tavoin, ja hölskyminen vatsassa lakkasi. Kipu sen sijaan aina palasi. Ketutti. Viidentoista kilsan kohdalla ajattelin, että kyllä minä vielä sen kuusi kilsaa kestän, kävelen tarvittaessa. Nostelin remmejä ja rintsikoita käsilläni ja jatkoin matkaa. Polku oli välillä syvää ja märkää, mutkittelevaa uraa, välillä hyvin kivikkoista ja välillä oli taas kunnon pitkospuuosuuksia. Mahani turposi turpoamistaan ja nesteet imeytyivät huonosti. Tämän seurauksena pohkeeni alkoivat krampata. Tulin helposti juostavaan maastoon, mutten meinannut päästä eteenpäin. Ärsytti. Toisaalta vieläkin oli mahdollisuudet alittaa se kolme tuntia. Olin myös päättänyt, etten päästä ketään ohitseni, kun olin saanut seitsemän selkää jo itse napsittua. Joten jatkoin sinnikkäästi matkaa. Viimeiselle huoltopisteelle tuntui olevan kymmenen kilometrin matka. Aina kun luulin lähestyväni huoltoa, matka jatkuikin eteenpäin. Maisemat olivat hienot, sää suosi, mutta kaikki flow oli hävinnyt vatsakipuihin ja pohjekramppeihin. Vihdoin huoltopiste tuli näkyviin. Sille piti juosta asvalttikentän poikki. Jalkani eivät totelleet käskyjäni, ne olivat vain kaksi kivikovaa pökkelöä. Vatsakipu oli jo turruttanut aivoni. Kannustavien huutojen saattelemana raahasin itseni juoksua etäisesti muistuttavilla askeleilla suolakurkkukipon äärelle. En kuitenkaan vatsani takia uskaltanut taaskaan ottaa kuin yhden palan kurkkua. Join pari mukia vettä ja venyttelin pohkeita. Mittarissa oli 18.5km. Enää vajaa kolme kilsaa, selviäisin kyllä. Kysäisin kuitenkin toiveikkaasti, paljonko matkaa on vielä jäljellä (edellisenä vuonna matka oli ollut 20km, toivoin samaa nyt, vaikka olinkin kuullut, että reittiä on muutettu). Sain vastauksen, että noin viisi kilometriä. Viisi!
Ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa. Ne olisivat olleet nopeita ja helppoja kilometrejä muutamaa nousu- ja alamäkipätkää lukuunottamatta. Mutta vatsakipu oli kova, juoksu oli lähes mahdotonta. Samoin krampit jaloissa jatkuivat. Juoksin ja kävelin, juoksin ja kävelin. Lähestyin kilpailukeskusta, ja kiihdytin vauhtia. Tai siis luulin lähestyväni, kun kuulin autojen ääniä. Annoin piirun verran periksi. Kävelin. Näin kyltin, jossa luki: Sallatunturi 2km. Heitin tavallaan hanskat tiskiin. Maaliin asti oli silti mentävä. Kolme tuntia tuli täyteen. Takaa ei kuitenkaan vielä tullut ketään. Koitin taas vähän juosta. Noin kilometri maaliin. Tulin risteykseen, jossa reittimerkki ikäänkuin ohjasi alikulkuun. Mutta se oli mielestäni väärä suunta. Lähdin eri suuntaan, sielläkään ei reittimerkkiä. "Mihin hittoon mun pitää mennä?" Kirosin ääneen. Lopulta löysin reittimerkin ja jatkoin eteenpäin. Tulin kilpailukeskukseen. Maaliin oli enää pelkkää alamäkeä. Kuulin kannustavia huutoja ja Samuli yllytti loppukiriin. Kiihdytin vauhtia, en tiedä oliko se sitten juoksua vai mitä, mutta sain kramppaavat jalkani luotsattua maaliviivan yli ajassa 3h 19min ja jotain.
Sain kaulaani hienon puisen mitalin ja käteeni kunniakirjan. Järjestäjille kritisoin kauniisti reittimerkkien huonosta näkyvyydestä paikkapaikoin.
Mittariini kertyi matkaksi 24.2km. Virallisesti matka oli 23.9km. Melko pitkä puolimaraton!
Menimme autolla hotellille. Riisuin kiristävät remmit ja voin pahoin. Join palautusjuomaa muutaman kulauksen, mutta siitä tuli entistä huonompi olo. Keräilin itseäni kasaan koittaen päästä suihkuun. En kyennyt liikkumaan. Pikkuhiljaa oloni koheni sen verran, että pääsin pitkäkseni sängylle. Oloni oli kuin kauheassa krapulassa. Sain roskiksen viereeni, ja lopulta oksensin vatsani tyhjäksi. Se helpotti oloani. Hetken pelkäsin, että olen saanut suolitukoksen, niistäkin kun on kokemusta. Mutta toisaalta vatsakipuni olivat helpottaneet, tukoksessa on ambulanssia vaativat kivut. Nukahdin.
Aamulla mietin, miksi minulle tuli huono olo. Ja todennäköisesti keksin paikkansapitävän selityksen asialle. Inovin juoksuliivi on syyllinen. Minulle kävi nimittäin samalla tavalla vatsani kanssa alkukevään pitkiksellä Seitsemisessä, ja silloinkin oli tuo liivi käytössä. Muilla pitkiksillä olen pitänyt Camelbakin juoksureppua, joka kiinnitetään ihan eri tavalla. Inovin liivin alempi remmi tulee juuri ylävatsani kohdalle. Ilmeisesti vatsani tarvitsee "vapaan turpoamistilan", koska joka tapauksessa se aina turpoaa pidemmillä matkoilla.
Loppujen lopuksi olin juoksuuni ihan tyytyväinen. Oikeat varusteet ja energianlähteet löytyvät vain kokeilemalla. Kisa antoi myös luottamusta Pallasta varten, tiedän nyt paremmin, millaisilla tehoilla minun tulisi siellä edetä ja millaiset varusteet otan matkaan. Positiivista oli sekin, etten kaatunut kertaakaan!
Mutta tulipahan koettua juoksukrapula.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti