ITBS -intoa täynnä olevan blondin syndrooma

Kaikki on opeteltava kantapään  - tai ainakin iliotibiaalijänteen kautta...

Pari viikkoa on kulunut NUTS Pallaksesta, ja tämä aika onkin mennyt suorituksesta palautuessa ahkerasti opiskellen (valmistun Hamk:sta loppuvuonna sosionomiksi lastensuojeluun erikoistuen, lisäksi opiskelen Tampereen yliopistolla yhteiskuntatutkimusta sosiaalipolitiikka pääaineena) ja töitä tehden. Liikunta on ollut lähinnä hyötyliikuntaa ja koiralenkkejä, yksi neljän kilometrin asfalttihölköttely mahtuu mukaan.

Ajatukset kohti asfalttimaratonia

Vaikeinta on ollut tämän kahden viikon aikana suunnata katse tulevaan, eli syyskuun lopulla odottavaan Berliinin maratoniin. Jotenkin olen niin lumoutunut luonnosta ja vaihtelevasta alustasta jalkojeni alla, että asfaltilla juoksu tuntuu ajatuksissani perin vastenmieliseltä. Ehkä siksikin, että sileällä pitäisi juosta huomattavasti reippaammin kuin poluilla, etenkin Berliiniä ajatellen. Takanani on yksi täysmaraton viime lokakuulta Dublinissa, ja se meni pohjekramppien kanssa taisteluksi (olin joutunut syömään alle kortisonikuurin Mr. Crohnin suututtua minulle maratonohjelman noudattamisesta), ja tavoitteenani oli parantaa maratonaikaani tuolla Berliinissä ehjällä juoksulla mahdollisimman paljon, ainakin yli puolella tunnilla (Dublinissa aikani oli niin surkea, 5:28:37). Tähän olen nyt koittanut orientoitua ja kerätä motivaatiota. Löysin itselleni sopivan kahdeksan viikon harjoitteluohjelmankin. Ohjelmassa on juoksua kolmesti viikossa: Yksi vedoilla, yksi tasavauhtinen siten, että loppuun vauhdinnosto ja yksi pitkis. Pitkät ajattelin tehdä kuitenkin pääsääntöisesti poluilla niveliäni säästäen.

Tämä viikko olisi ollut ohjelman ensimmäinen viikko, mutta töistäni johtuen en ole sitä kyennyt toteuttamaan, ja ehkä kroppanikin on vaatinut vielä hiukan lepoa. Eiliselle oli suunniteltuna Loppi Extreme -polkujuoksukisa, jossa olisin mennyt 12.5 km matkan.  Juoksukaverini kuitenkin toipuessa vielä sitkeästä flunssastaan, päätimme jo aiemmin viikolla, että emme kisaan lähde. Sen sijaan menimme omatoimilenkille Kaupin poluille, tarkoituksena juosta vajaa kympin lenkki.

Karvas totuus

Juoksu tuntui alussa hieman tahmealta, mutta olenkin sellainen dieselveturi, että ensimmäiset kolme-neljä kilometriä menevät koneen käynnistämiseen. Muuten oli kyllä ihanaa päästä taas poluille ja metsään juoksemaan. Mielessäni ei edes käynyt Pallaksella koettu polvikipu, kunnes se iski muutaman alamäen jälkeen jälleen. Jos olisin ajatellut, enkä vain mennyt, niin olisin ottanut alamäet rauhallisemmin tunnustellen. Nyt menin taas vauhdilla ja liian pitkillä askelilla. Sinnittelin kilometrin vielä eteenpäin, jonka jälkeen käännyin takaisinpäin. Kävelyhölkkäsin noin kilometrin, sen jälkeen jatkoin juoksua. Palasimme kivituhkaa ja asfalttia pitkin kotiin. Sileällä minun oli helpompi juosta, vaikka kipu olikin kovaa. Pari kertaa jalka petti alta, mutta kun lisäsin vauhtia, oli juoksu sujuvampaa ja aavistuksen kivuttomampaa. Kahdeksan kilsaa sain mittariin, ja viimeinen kilometri oli lenkin nopein. Mutta karvas totuus oli hyväksyttävä: juoksijan polvi. Tai ennemminkin iliotibiaalijänteen tulehdus, jotka kyllä Suomessa usein mielletään samaksi vaivaksi.

Tuosta ITBS:stä/juoksijanpolvesta löytyy niin kattavasti tietoa googlettamalla, etten ala sitä tähän sen enempää avaamaan. Mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, että en saa nyt juosta. Joten se maratonohjelmasta. Se enkkojen tavoittelusta. Edessä on siis turistimatka Berliiniin ja tavoitteena päästä maaliin määräajassa, jotta saisin edes sen mitalin!

Hanskoja tiskiin en kuitenkaan vielä nakkaa, vaan teen tietenkin kaikkeni kuntouttaakseni itseni juoksukuntoon. Rullausta, hierontaa, vesijuoksua, uintia ja pyöräilyä on siis ohjelmassa seuraavat viikot. Ja kävelylenkkejä metsässä.

Vastoinkäymisistä voimaa?

Olen kohdannut elämässäni paljon vastoinkäymisiä, joista suurin osa on liittynyt tavalla tai toisella kehooni. Kun sairastuin crohnintautiin parikymmentä vuotta sitten, en halunnut myöntää sen vaikutuksia elimistööni, vaan jatkoin elämääni normaalisti, ehkäpä vielä aiempaa enemmän elimistöäni rasittaen, ikäänkuin kapinana diagnoosia vastaan. Minulla meni aivan liian kauan siihen, että opin ymmärtämään (=hyväksymään) sairauttani. Nämä viimeiset kolme vuotta olen kuntourheillut nousujohteisesti sairauteni hyväksyen ja huomioiden. Olen ollut äärettömän onnellinen siitä, että crohn on pysynyt melko hyvin remissiossa ja olen voinut lisätä treenimääriä. Olen myös oppinut hyväksymään vastoinkäymiset ja kuuntelemaan kehoani crohnin osalta siten, että olen himmannut ajoissa, antaen elimistöni levätä. Olen myös hyväksynyt crohnin aiheuttamien niveltulehdusten kuormittamat polveni ja lonkkani, jotka eivät ole priimaa, vaan oireilevat vaurioitaan silloin tällöin. Mutta olen ollut niin keskittynyt vain perussairauteni kuuntelemiseen, etten ole osannut ajatella, että voi tulla muitakin kremppoja.

Neljän viikon sisällä juoksin tuntureilla noin 155 km, kävelyretkien kilometrimääriä en ole laskenutkaan. Se oli mahtavaa! Voimaannuttavaa. Vapauttavaa. Ei sitä voi kuvailla mitenkään. Lapissa on ihan oma tunnelmansa. Tunturin laella, maisemien avautuessa silmänkantamattomiin, sitä tuntee olevansa osa jotakin aivan ihmeellistä.

Olin niin endorfiinien täyttämä nuo pohjoisen treenireissut, että todennäköisesti siksi crohninikaan ei oireillut kilometrimääristä. Ja mikään ei ollut mahtavampaa kuin lasketella pitkiä teknisiä alamäkiä tai rämpiä sulamisvesien valtaamilla latupohjilla tai tuntea pitkospuiden notkahtelu juoksuaskelten tahdissa. Olin niin onnellisuuspössyissä, että unohdin huoltaa kehoani. Huolsin vain mieltäni. Ja muistutus tästä kehon huoltamattomuudesta iski sitten jossain siellä Pallaksen ja Hetan välillä. Ja eilen kotipolulla.

Elastisen sanoin:

"Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa
koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan
hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin
mus on voima, jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan

murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään
hakenu näkemystä mun meininkiini taas
monacon vipeistä slummeihin keniaan
kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi
asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki
aitoo iloo vaikkei ympäril oo muut ku pahaa
ja toiset taas niin köyhii et ei niil oo muut ku rahaa
alotan ittestäni, korjaan mun mielen
nostan mun katseen ja mun suupielet

katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan"