Ajatukseni ovat saaneet jäsentyä parin palauttelupäivän sekä kotiinajon verran maaliviivan ylittämisen jälkeen. Tuntuu, etten muista tuosta matkasta Pallakselta Hettaan yhtään mitään, vaikka jokainen nyt ottamani askel taipaleesta tehokkaasti muistuttaakin rakkojen muodossa. Muistikatkoista huolimatta tästä tarinasta tulee todennäköisesti pitkä...
Jännitin lähtöä aivan valtavasti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tulisi reitin aikana tapahtumaan. Jollakin oudolla tavalla olin kuitenkin varma, että selviäisin maaliin asti aikarajojen puitteissa, eli 12 tunnissa. Vaikka kontaten. Salaisena tavoitteenani oli alittaa 10 tuntia, jos vain crohnsuoli ei alkaisi kiukutella ja kroppa kestäisi muuten. Treenannuthan olen aivan luvattoman vähän, enkä noin muutenkaan ole ihan ultrajuoksijan prototyyppi. Mutta uskon itseeni, joskus ehkä vähän liikaakin!
Mökkikaverillani Mikalla oli samanlainen aikatavoite kuin oma haaveaikani. Mikalla on huomattavasti vahvempi treenitausta ja polkujuoksukokemus kuin minulla, mutta päätin joka tapauksessa koittaa seurata noita lappilaisia jalkoja mahdollisimman pitkään, jos vauhti tuntuisi yhtään ookoolle.
Eväänä matkalle minulla oli Squeezyn, Powerbarin ja Bloksin energianameja geelejä korvaamaan, vähän salmiakkipastilleja, yksi riisisuklaapatukka ja suolatabletteja, sekä juomarakossa 2.5 ltr High5:n zeroa. Matkan aikana tulisi olemaan kaksi huoltopistettä.
Reitti alkoi laskettelurinnettä kivuten Pallastuntureiden laelle. Otimme ensimmäisen nousun (kuten muutkin nousut) rauhassa. Se sujui kisajännityksen purkautumisesta saadussa energiapiikissä jonkinlaisen hurmoksen vallassa, kilpailijoiden muodostamassa letkassa, jokaisen hakiessa omaa vauhtiaan.
Ensimmäisen nousun jälkeen matka jatkui vaihtelevalla pohjalla keroilta kuruille, nousten ja laskien. Helposti juostavaa alustaa oli melko vähän ensimmäisellä 40 kilometrillä.. Maisemienkatselun sijaan oli keskityttävä jalkoihin. Minulla kun on tapana kompuroida enemmän ja vähän vielä enemmän, enkä halunnut rikkoa itseäni heti alkumatkasta. Oli kivikkoa, mutaa, juurakkoa, tunturipuroja, sulamisvesiä, rakkaa. Pitkospuita ja lahoja pitkospuita. Yhdet rappusetkin.
Noin kymmenen kilometrin kohdalla, jalkojen kastuttua jo useampaan kertaan, alkoi sukka liikkua jalassani päkiää hangaten. Tällaista ei ole ennen käynyt, vaikka jokaisella polkulenkillä onkin jossakin kohtaa jalat kastuneet. Tunsin, kuinka päkiöihini alkoi muodostua rakot. Päätin laastaroida ne ensimmäisessä huollossa. Matka jatkui. Fiilis oli hyvä. Pysyin rauhallisesti aloittaneen Mikan matkassa ongelmitta. Kepeästi kirmasimme teknisemmätkin alamäet Mikan säestäessä askeleitamme välillä joikaten. Hymyilytti.
Vajaan 20 km:n kohdalla minulle tuli näläntunne. Olin kyllä juonut ja ottanut energianameja säännöllisesti, mutta siitä huolimatta iski ensin nälkä ja siihen perään todella voimakas heikotus. Sanoin Mikalle, että jatka sinä matkaa, minun on nyt hidastettava. Ensimmäiseen huoltoon oli vielä viitisen kilometriä. Mika jatkoi omaa vauhtiaan, minä jäin taistelemaan perään. Söin muutaman salmiakin, join niin paljon kuin pystyin vatsaani ajatellen, ja jatkoin nousua hitaasti kävellen. Hetkellisesti mietin, että tähänkö tämä matka tyssäsi. Heikotus meni kuitenkin ohi muutamassa minuutissa, ja siirryin takaisin hitaaseen juoksuun. Onneksi edessä oli taas lasku, ja sainkin Mikan kiinni lasketellessani mäkeä reippaasti alas. Oikeaan polveeni alkoi laskun aikana sattua, mutta se ei hidastanut vauhtia.
Saavuimme Hannukurun huoltoon, jossa vedin teippiä polven ympärille, söin pari keksiä, kourallisen sipsejä ja muutaman suolakurkkusiivun. Join kolme mukillista vettä ja täydensin juomarakon vedellä ja zerotableteilla. Katsoessani umpimutaisia ja märkiä jalkojani totesin, että aivan turhaa edes miettiä mitään rakkolaastareiden laittamista. Jos nyt ottaisin nuo kengät pois jalasta, en enää saisi niitä takaisin. Joten päätin unohtaa rakot ja niiden tuoman kivun. Matkaahan olisi enää reilu 30 km. Reitti jatkui Ounastunturille. Olo oli huollon tankkauksen jälkeen loistava, polvikipua lukuunottamatta.
Katsoin edessä siintävää Pyhäkeron nousua. Se tulisi olemaan pitkä. Se on pitkä. Pitkä. Veemäisen pitkä. Mietin, miten polveni kestäisi nousun. Hölkkäsimme eteenpäin, ja totesin, että laskut olivatkin polvelle kivuliaampia kuin nousut. Polven kipu sai minut kuitenkin unohtamaan rakot ja toteamaan sen positiivisen seikan, että vatsani ei ollut kiukutellut vielä lainkaan. Kaikesta voi siis löytää jotain positiivista.
Sinnittelin Mikan perässä. Askelsimme kiduttavan nousun yhdessä Pyhäkerolle. Kivuista ja matkan pituudesta huolimatta minulla oli ollut koko ajan erinomaisen hyvä fiilis. Olin edennyt hymyillen, nauttien maisemista (niinä sadasosasekunteina, kun ei tarvinnut herkeämättä tuijotella askelsijoja) ja matkasta. Mutta tuo nousu. Se alkoi pikkuhiljaa muodostamaan veesanoja päässäni, ja muutama sellainen saattoi päästä ääneenkin suustani. Tuijotin jalkoihin. En halunnut katsoa ylös enkä alas. Etenin vain askel kerrallaan tasaisesti ylös, sen tiedon voimalla, että nousun jälkeen alkaisi lasku, joka veisi viimeiselle huollolle, jonka jälkeen matka olisikin jo tasaisempaa ja helposti juostavaa. Ja taas minun tuli nälkä. "Ei nyt!" ajattelin. "Ei saa alkaa heikottaa!". Kaivoin riisisuklaan repustani ja mussutin sitä koittaen saada positiivisia ajatuksia päähäni.
Tarpeeksi monen askelparin jälkeen saavuimme Pyhäkeron laelle, jossa vastassamme oli hyytävä tuuli ja komeat näkymät. Taas hymyilytti. Energiat tasoittuivat siinä kuin hengityskin.
Aloimme juosta. Polveni ei kestänyt. Sanoin Mikalle, että mene sinä. Edessäni oli aukeamassa loistava alamäkibaana, enkä voisi juosta sitä! Sain toiselta kanssakilpailijalta parasetamolia, ja jatkoin jonkin matkaa hänen kanssaan jutellen. Hänellä oli vatsaongelmia, ja joutui sen vuoksi myös kävelemään. Alamäen alkaessa päätin kuitenkin koittaa juosta. Ehdin jo kuvitella, kuinka loikkisin kuin nuori poro täysillä laukaten koko alamäen huoltoon asti ja ohittelisin samalla muita. Ja saisin taas Mikan kiinni! Mutta totuus iski karvaasti vasten kipuaistiani, kun olin muutaman reippaan askeleen ottanut. Kipu oli niin kova, että silmissä säkenöi. En halunnut luovuttaa. Kaivoin kävellessäni siteen repustani ja tuin sillä polveni. Ensimmäisessä huollossa laittamani teipit olin jo repinyt pois, kun ne puristivat liikaa. Uusi kokeilu. Lyhyin ja hitain juoksuaskelin. Ei. Ei vain onnistunut. Irvistelin tuskasta ja v*tutuksesta. Vatsa kunnossa. Vasen rustovaurioinen polvi oireeton. Voimia jäljellä. Ja menohaluja vaikka kuinka. Niin sitten oikea polvi tekee tenän! Harjoituksen puute, joten ihan itseäni sain syyttää polven kiukuttelusta. Muttei se kauheasti lohduttanut siinä vaiheessa.
Laitoin reippaan kävelyvaihteen päälle ja luovutin kymmenen tunnin alituksen suhteen. Testimielessä koitin välillä ottaa pari juoksuaskelta, mutta ei. Jalka petti alta. Vihdoin saavuin viimeiseen huoltoon, ja yllätyksekseni Mikakin oli siellä vielä. Tosin lähdössä jo. Huusin, josko jollakulla olisi minulle antaa jotain kipulääkettä, jotta selviäisin maaliin. Sain kipulääkkeen, vedin samanlaisen evästyksen kuin ekassa huollossa, ja jatkoin matkaa kävellen. Soitin huoltajana sairastumisensa vuoksi toimineelle Samulille, että olen lähtenyt vikasta huollosta, mutta loppumatka kestää polvikivun vuoksi. Kello oli 19.50 ja matkaa jäljellä viitisentoista kilometriä.
Aloin laskeskella minuutteja ja vauhteja. Minulla saattaisi sittenkin olla mahis kymmenen tunnin alitukseen! Kävelin niin ripeästi kuin pystyin. Tasaisilla pätkillä könkkäsin juoksunomaisesti eteenpäin. Polvi toimi, kun sen ei tarvinnut taipua liikaa. Kipulääke auttoi jonkin verran. En meinannut uskoa, että olin tullut jo yli maratonin verran kilometrejä, koska energiaa ja voimia olisi riittänyt juoksuun vielä hyvin.
Hiekkatie tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Kolme kilometriä kykenin juoksemaan, sen jälkeen polvi ei pitänyt enää tasaisellakaan. Kävelyvauhtini pysyi n. 8'30 min/km. Ohitin muutaman muun kävellen etenevän. Tarjosin salmiakkia tienvarressa kannustaville pikkupojille. Hymyilin maahan kirjoitetuille kannustusviesteille. Hiekkatien loppupuolella, ennen viiden kilsan asvalttiloppupätkän alkua, oli Samulikin kannustamassa. Tuossa vaiheessa on aina mukava nähdä jotkut tutut kasvot, siitä saa mukavasti lisäboostia loppumatkalle. Koitin jälleen hölkätä. Kilometrin verran riitti kivunsietokykyni, sitten oli taas pakko kävellä. Asvalttitien viettävä reuna oli tuskaa polvelle. Edelleen laskin kilometrejä ja minuutteja. Tiesin, että jos polveni olisi kestänyt juoksua, olisin hitaastikin hölkötellen voinut päästä jopa alle 9h 30min, helpostikin. Viimeiseltä 15 km:n tieosuudelta olisi tarvinnut napata pois alle minuutti kilometrivauhdista. Mutta turha jossitella, jostakin se polvenkin kestämättömyys kertoo, ja tuo oli senhetkinen kunto. Kävelin kuitenkin niin vauhdilla, että ohitin jopa kaksi juoksijaa.
Vihdoin alkoi kantautua maalialueen humu korviini. Päätin, että maaliin juoksen, sattui sitten kuinka paljon hyvänsä. Joku tuli vastaan ja huikkasi, että maaliin on enää 300 metriä. Aloin juosta. Kipu oli järkyttävä, mutta tuossa vaiheessa sen peitti kehoni valtaava hormonien sekoitus, ja tunsin hetkellisesti suorastaan liitäväni. Huvittavaa mielikuvaani korosti kuuluttajan ääni, joka kiritti minua sanoillaan: "Sieltä saapuu lennokkaalla askeleella maaliin kilpailija numero 273!"
Sain kaulaani Nutsin hienon "mitalin". Olin hurmiossa! Kävelin hymyssä suin ystävieni luokse. Minä tein sen! Halaukset, yläfemmat.
Huikkasin ystävilleni, että haen juotavaa. Olin ollut paikoillani noin minuutin. Käännyin lähteäkseni. Noin kolmannella askeleella viiltävä kipu lävisti polveni ja jalka petti alta. Ehdin juuri ja juuri ottaa sattumalta vieressä olevan maalipaljuperäkärryn kulmasta kiinni, ja lähellä seisova mies nappasi minua käsivarresta, etten kaatunut maahan. Istahdin kärryn reunalle. "Henkilökuntaan" kuuluva mies ei antanut minun nousta, vaan kutsui ensiavun paikalle. Olisivat kantaneet minut paareilla ensiapuun, mutta paareja ei ollut. Paikalle tuotiin sen sijaan kantoliina. Minua nauratti. Olin juossut polvella yli 56 kilometriä, kyllä sillä nyt konkkaisi parisataa metriä ensiapupisteelle. En suostunut kannettavaksi. Miehiset tuet molemmin puolin koikkelehdin polvihoitoon. Sain kourallisen kipulääkkeitä ja jääpussin ja siteen polveen. Kaikki hyvin taas. Ei muuta kuin pesulle ja syömään riistakeittoa.
JÄLKIMAININGEISSA
Matka antoi minulle valtavasti. Sain tutustua uusiin, mahtavan ihaniin ja hauskoihin ihmisiin. Erityiskiitos Pasille, Mikalle, Iirikselle ja Kirsille kanssaelämisestä jännityksen kanssa ennen ja jälkeen, ja suuri kiitos Samulille, joka jaksoi flunssastaan huolimatta huoltaa, kuskata ja kannustaa meitä kaikkia.
Näin livenä reitin varrella monta koopeekoolaista, joista useampikin taisteli itsensä joko maaliin asti tai muuten kunnioitettavan pitkälle perusmatkalla, eli 134 km:llä.
Pääsin nauttimaan Lapin avarista ja kauniista maisemista. Sää suosi, aurinkoa oli sopivasti ja pari piristävää sadekuuroakin saatiin. Vatsani ei kiukutellut lainkaan. Luulen, että Mr Crohninkin sielu lepäsi noissa uljaissa maisemissa.
PALAUTTELU
Sunnuntaina tutustuin jalkoihini uudestaan. Vasen jalkani oli kokonaisuudessaan hiukan turvonnut, mutta siinä onkin useiden vatsaleikkausten jäljiltä lymfakiertohäiriötä, eli ei mikään ihme. Vasen polvitaive oli kipeä. Jokaisessa varpaassa rakko, samoin päkiöissä. Oikea polvi vähän turvoksissa, kävely onnistui, alaspäin meno vaikeaa. Kokonaisuudessaan vointini oli yllättävänkin loistava.
Lähdimme Samulin ja Otto-koiran kanssa tekemään palauttelulenkin Särkitunturille. Kuutisen kilometriä kävelyä, jonkin verran nousua ja laskua. Ihan tuskatonta se ei ollut, mutta niiden maisemien väärti. Särkirunturilta oli myös huikea fiilis katsella Pallaksia, ja miettiä, että tuolla sitä eilen mentiin.
Myöhään illalla kävimme vielä Levin huipulla Pasin ja Samulin kanssa. Pasi oli joutunut keskeyttämään 134km:n matkan reilun sadan kilsan jälkeen jalkavaivojen vuoksi. Mutta yllättävän ketterästi Pasikin Leville kipusi, vaikkei vielä aamulla meinannut pysyä pystyssä. Ehkä toimintakykyä oli palauttanut alkuillan uintimme 12 asteisessa Petsukkalammessa.
Maanantaina teimme Samulin ja Oton kanssa retken Kumputunturille. Siellä tuli kävelyä lähes 11 km, ja nousumetrejäkin taas ihan kiitettävästi. Polveni alkoi olla oireeton, joten matka taittui helpohkosti ja pääsin jälleen nauttimaan sanoinkuvaamattoman mahtavista maisemista. Mieleni teki jopa juosta tuolla Kumputunturin polulla, joka oli kuin suoraan satukirjasta.
Kiitos NUTS, kiitos ystävät, kiitos Crohn ja Colitis ry. Kiitos rakas tyttäreni ja muut läheiset. Kiitos elimistöni. Kiitos myös minulle itselleni, että uskalsin, kaikkien edellämainittujen tuella. Matka jatkuu hymyillen kohti uusia seikkailuja!
 |
| Sinivalas siivilllä! (kuva: Onevision) |
 |
| Särkitunturilla palauttelua ja Pallasten ihailua |
 |
| Särkitunturi |
 |
| Kumputunturin satupuita |
 |
| Hetki ennen starttia (kuva: Samuli Tiirikainen) |
 |
| Kumputunturi |
 |
| Pyhäkerolla loputtomalta tuntuneen nousun jälkeen (kuva: Mika Laiti) |
 |
| 💗 |
 |
| Kumputunturiretkellä puu kaappasi syliinsä (kuva: Samuli Tiirikainen) |
 |
| Ei lisättävää. Paitsi matkaan reilu kilsa ;) |
Siinä hiihtäessäni, näiden ajatusten vuodattaessa kyyneleitä pitkin poskiani, käänsin katseeni itseeni. Pari päivää aiemmin makasin ambulanssissa kaikissa mahdollisissa piuhoissa matkalla kohti sairaalaa. Toivoin vain, ettei minua tarvitsisi intuboida, nekin välineet olivat jo valmiina esillä. Nieluni oli turvonnut yhtäkkisesti, hengitykseni oli hankalaa, enkä saanut sanoja suustani. Ne eivät vain tulleet, vaan jäivät kurkkuuni jumiin. Edeltävästi olin kärsinyt kovasta päänsärystä, ylävatsakivusta ja pahoinvoinnista. Päivystävä lääkäri sattui onnekseni ymmärtämään oireideni mahdollisen aiheuttajan, ja määräsi täsmälääkettä. Muutaman tunnin päästä tilani normalisoitui ja pystyin jälleen puhumaan. Diagnoosiepäilynä on hereditaarinen angioödeema, eli HAE. Diagnoosi varmistuu labratulosten valmistuttua. Tämänkin takia hiihtelin hissukseen. Koko ajan vähän tunnustelin vointiani, mietin, tuntuuko nielu sille, että se alkaisi taas turvota. Mietin myös omaa käytöstäni. Siitä sain lisää aihetta kyynelehtiä.
Kun oireeni alkoivat, kerroin niistä ensimmäisenä sille, joka ensimmäisenä on mielessäni. Myös parille muulle läheiselle ihmiselle. Viestit lähtivät vaistomaisesti, sen enempää ajattelematta. Kuitenkin, kun olin muutaman tunnin päässyt vajoamaan sairaalasängyn pohjalle, alkoi mieltäni painaa ajatus siitä, että olen aikamoinen rasite sairauksieni kanssa läheisille ystävilleni. Että minähän näistä olen ikäänkuin vastuussa, miksi kenenkään muun tarvitsisi olla huolissaan tai pelätä, että ehtiikö ambulanssi ajoissa? Niinpä suljin verhot, peitin pelkoni. Ja väkisin yritin vielä työntää sen tärkeimmän ihmisen pois elämästäni. Mutta ystäväni repivät verhot pois. Ja se tärkeinkin jatkoi olemistaan entiseen tapaansa, noteeraamatta lapsellisen typerää käytöstäni. Toimin todella itsekkäästi, vaikka kuvittelin toimivani muita ajatellen. En kertonut sairaalaanjoutumisesta edes vanhemmilleni. En halunnut kuormittaa heitä, vanhoja ihmisiä. Typerä minä.
