torstai 14. joulukuuta 2017

Niisk ja nyyh; suksikaa kuuseen, se helpottaa!

Keskiviikkona hiihtelin hissukseen pitkin pehmeää latua, lumipeitteisten puiden seuratessa epätasaista menoani, tuulen tuivertaessa kasvoillani, saaden kyyneleet valumaan pitkin poskiani. Jossain vaiheessa huomasin, etteivät ne kaikki kyyneleet olleetkaan tuulesta temmattuja.

Siinä hiihtäessäni ajatuksiini piirtyi muistikuva, jossa olin pienenä isäni kanssa hiihtämässä. Hiihdimme paljon, oikeastaan siitä lähtien, kun opin kävelemään. Silloinhan oli tietenkin aina talvella Hämeessäkin lunta. Ensimmäisiin "hiihtokilpailuihini" osallistuin kolmevuotiaana. Olin kyllä sarjassani ainoa. Ei minusta silti kilpahiihtäjää tullut, mutta rakkaus talviseen luontoon syntyi noiden isäni kanssa metsässä vietettyjen hetkien myötä. Muistan myös ne pitkät hiihtoretket; isäni nosti minut suksineni hartioilleen aina, kun väsyin itse hiihtämään.  Ja tuo muisto sai minut kyynelehtimään.

Eräänä talven päivänä, joskus 80-luvun alussa, tulimme jälleen hiihtolenkiltä isäni kanssa. Muistan, kun hän nousi suksineen auran tekemän lumivallin yli, ja jotenkin menetti tasapainonsa. Toinen hänen puisista suksistaan meni poikki. En ole varma, mutta mielestäni tuosta hetkestä alkoi myös se ajanjakso, kun isäni alkoi kärsiä kovista nivelkivuista. Lopulta hänellä diagnosoitiin nivelpsoriasis. Siihen aikaan sen hoito oli lähinnä nesteenpoistoa nivelistä ja kultaa pistoksena tilalle. Isälleni sanottiin, että muutamassa vuodessa hänestä tulee pyörätuolipotilas.
Isäni täytti viime sunnuntaina 75 vuotta. Eikä hän ole vieläkään pyörätuolissa, eikä käytä edes rollaattoria. Sairastuttuaan hän vaihtoi suunnistuksen autosuunnistukseen, mutta luontosuhdettaan hän ei ole kadottanut ikinä. Yhä hän käy metsässä; marjastamassa, kävelemässä. Joskus pikkuveljiensä kanssa kalassa. Nykyään vähemmän kuin ennen, sydämen vajaatoiminnan vuoksi. Olen aina ihaillut isäni sitkeyttä. Sellaista rehellistä, avointa uskoa siihen, että kaikesta selviää, eikä kannata murehtia asioita, joille ei mitään voi. Isäni ei myöskään tuomitse ketään, hän antaa kaikille mahdollisuuden olla oma itsensä, ollen itse lojaali ja auttavainen, välittävä ystävä. Hän myös haluaa kehittää itseään, edelleen hän haluaa oppia uutta ja tarttuu rohkeasti uusiin haasteisiin. Hän ei ole koskaan jäänyt voivottelemaan sairautensa tuhoamaa nousujohteista uraputkeaan, tai sitä, että joutui luopumaan monesta eri urheilumuodosta. Hän on aina keksinyt uusia asioita tilalle. Uskon, että tuo asenne on pitänyt isäni pois pyörätuolista.

Siinä hiihtäessäni, näiden ajatusten vuodattaessa kyyneleitä pitkin poskiani, käänsin katseeni itseeni. Pari päivää aiemmin makasin ambulanssissa kaikissa mahdollisissa piuhoissa matkalla kohti sairaalaa. Toivoin vain, ettei minua tarvitsisi intuboida, nekin välineet olivat jo valmiina esillä. Nieluni oli turvonnut yhtäkkisesti, hengitykseni oli hankalaa, enkä saanut sanoja suustani. Ne eivät vain tulleet, vaan jäivät kurkkuuni jumiin. Edeltävästi olin kärsinyt kovasta päänsärystä, ylävatsakivusta ja pahoinvoinnista. Päivystävä lääkäri sattui onnekseni ymmärtämään oireideni mahdollisen aiheuttajan, ja määräsi täsmälääkettä. Muutaman tunnin päästä tilani normalisoitui ja pystyin jälleen puhumaan. Diagnoosiepäilynä on hereditaarinen angioödeema, eli HAE. Diagnoosi varmistuu labratulosten valmistuttua. Tämänkin takia hiihtelin hissukseen. Koko ajan vähän tunnustelin vointiani, mietin, tuntuuko nielu sille, että se alkaisi taas turvota. Mietin myös omaa käytöstäni. Siitä sain lisää aihetta kyynelehtiä.

Kun oireeni alkoivat, kerroin niistä ensimmäisenä sille, joka ensimmäisenä on mielessäni. Myös parille muulle läheiselle ihmiselle. Viestit lähtivät vaistomaisesti, sen enempää ajattelematta. Kuitenkin, kun olin muutaman tunnin päässyt vajoamaan sairaalasängyn pohjalle, alkoi mieltäni painaa ajatus siitä, että olen aikamoinen rasite sairauksieni kanssa läheisille ystävilleni. Että minähän näistä olen ikäänkuin vastuussa, miksi kenenkään muun tarvitsisi olla huolissaan tai pelätä, että ehtiikö ambulanssi ajoissa? Niinpä suljin verhot, peitin pelkoni. Ja väkisin yritin vielä työntää sen tärkeimmän ihmisen pois elämästäni. Mutta ystäväni repivät verhot pois. Ja se tärkeinkin jatkoi olemistaan entiseen tapaansa, noteeraamatta lapsellisen typerää käytöstäni. Toimin todella itsekkäästi, vaikka kuvittelin toimivani muita ajatellen. En kertonut sairaalaanjoutumisesta edes vanhemmilleni. En halunnut kuormittaa heitä, vanhoja ihmisiä. Typerä minä.

Ei ole minun tehtäväni päättää, haluavatko ystäväni olla ystäviäni, vaikken olekaan fyysisesti terve. Ehkä he näkevät minussa jotain muutakin kuin sairauteni, silloinkin, kun itse näen vain sen diagnoosiluettelon. Uskon heidän näkevän, mutta unohdan joskus arvostaa sitä. Mutta kyllä minä teitä arvostan! Lupasin Kirsille, etten ala suoltaa mitään teepussiaforismeja. Mutta kiitos, että olette. Ja kiitos, ettet kuunnellut minua, Yy.

Haluan olla enemmän isäni kaltainen. "Aika lähteä liikkeelle", sanoi Polarikin juuri.


torstai 30. marraskuuta 2017

A Groovy kind of Love

Marraskuun viimeinen päivä. Marrasputken loppuraportin aika.

Kuun alussa kirjoitin kirjoittavani tänne joka päivä tämän kuukauden ajan. Yleensä kyllä pidän sanani, enkä lupaa sellaista, mitä en voi pitää. Mutta nyt lupasin liikoja, myönnän. Ja pyydän anteeksi! En osannut kuvitellakaan etukäteen, millainen tästä marraskuusta muodostuisi. Jostakin oli pakko tinkiä, ja kun olin jo tinkinyt siivouksesta, tämä blogin kirjoitus oli seuraavana vuorossa. Kirjoittaminen katkesi oikeastaan siihen, että sain "koulu"esseiden kirjoittamisten myötä jonkinlaisen kirjoitusähkyn; en vain kyennyt kirjoittamaan koneella yhtään ylimääräistä sanaa.

Juoksuputkesta pidin kiinni kynsin hampain. Tosin varpaissa ei juuri kynsiä ole maratonin jäljiltä, ja yksi hammaskin lohkesi tässä putken aikana. Mutta sain kuin sainkin pidettyä putken kasassa!

Ne tärkeimmät.
En ole koskaan elämässäni tehnyt juoksulenkkiä näin monena peräkkäisenä päivänä. Joskus on ollut kuuden juoksupäivän viikkoja, yleensä minulla on juoksutreenikertoja 3-4/viikko. Olin suunnitellut, että juoksisin keskimäärin 5 km päivässä (150 km yhteensä), hitaalla vauhdilla. Ajattelin, että tuo on niin vähäinen määrä, että kehoni todennäköisesti sen kestäisi, mutta saisin kasaan edes jonkinlaisen määrän kilometrejä. Kuukauden puolivälin jälkeen alkoi muuttujia ilmaantua kuitenkin odotettua enemmän normaalien arkihaasteiden rinnalle, ja välillä oli lähes mahdotonta irroittaa edes sitä 25 minuuttia vuorokaudesta juoksua varten. Se vaati kuitenkin minuutteja myös ympärilleen; vaatteet oli vaihdettava ja yleisen hyvinvoinnin vuoksi suihkussakin oli lenkin jälkeen käytävä. Ja koska noin 90%:lla lenkeistä satoi jotakin, sai kamoja ripustella kuivumaan ja pestä enemmän kuin tarpeeksi. Sen lisäksi että sitä märkää tuli taivaalta, sitä oli myös jalkojen alla. Vielä viikko sitten näytti pahasti siltä, etten tulisi saavuttamaan edes tuota asettamaani minimiä. Toivoin, että saisin edes 140 juoksukilsaa kasaan.

Mutta tämä viimeinen viikko on ollut huippu! Perjantainen semipitkis uusiin polkuihin tutustuen mudassa ja vesilammikoissa sai jonkinlaisen nosteen päälle. Sunnuntaina 10 kilometriä mäkitreeniä antoi henkistä lisäpontta, etenkin kun seuraavana päivänä juoksu tuntui vallan kevyeltä. Tiistai oli putken ruumiillisesti pahin päivä, takana oli uneton yö fibromyalgiakipujen vuoksi ja iltapäivällä iski vielä järkyttävä päänsärky. Kipulääkkeet oksettivat ja mietin, että miten ikinä selviäisin juoksemaan. Sain kuitenkin otettua 15 minuutin torkut alkuillasta, ja väkisin raahasin itseni niiden jälkeen pihalle räntäsateeseen. Oksetti. Sydänkin takoi lisälyöntejä. Sykkeet olivat taivaissa, vaikka aloitin etanaakin hitaammin. "No, hissukseen 25 minuuttia", ajattelin. Jossain vaiheessa päätin, että hölkkään neljä kilometriä, sitten kasassa olisi 144 kilsaa. Jäisi vain kuusi kilometriä minimitavoitteseen, 3 km päivää kohti. Saisi tapahtua oikeastaan lähes mitä vain, niin noista selviäisin. Eilen juoksin noista puuttuvasta kuudesta kilsasta 4.5. Tälle päivälle jäi siis enää vaivaiset 1.5 km. Mutta vaikea on juoksemalla saada menemään tuollaiseen matkaan 25 minuuttia! Joten päätinkin, että juoksen 6.5 km. Ja näin siinä sitten kävi:

"Munkki päivässä pitää pyllyn pyöreänä"
Lähdin aamupäivällä, ajatuksenani hoitaa juosten yksi opiskeluasia, mikä vaati työharjoittelupaikallani käyntiä lähellä Pispalaa. Sinne on meiltä 3,1 km. Pieni lisälenkki siihen, ja tulisi sopivasti 6.5 km. Hoidettuani asiani ajattelin tehdä sen tarvittavan lenkuran Pyynikinharjulla ja kipusin sinne. Sieraimiini leijaili vastustamaton munkin tuoksu näkötornilta. "Olen ehkä yhden munkin ansainnut marrasputken päätöspäivän kunniaksi", ajattelin ja syljeneritykseni lisääntyi kuin koiralla. Tai vähän kauniimmin ilmaistuna vesi herahti kielelleni. Mittari pauselle ja munkille ja mehulle. Näkötornin munkkikahvila on kyllä huippu paikka. Noin konkreettisestikin: sijaitseehan se maailman korkeimmalla harjulla. Sen lisäksi siellä on loistava palvelu ja parhaimmat maistamani munkit. Pyyhittyäni enimmät sokerit suupielistäni kiitin henkilökuntaa ja lähdin kipittämään harjua alaspäin. Oli pakko mennä hiljaa, ettei hyvänmakuinen munkki palaisi matkaltaan kohti pohjukaissuolta pahanmakuisena.

Mää ja hymy
Lähestyessäni kuutta kilometriä vastaani tuli herrasmies. Mies pysähtyi ja jäi katsomaan minua hymyillen, kun juoksin häntä kohti. Ollessani parin metrin päässä mies sanoi, edelleen hymyillen:"No siinä on hyvä meininki!" "Kiitos", vastasin hymyillen takaisin, ja ajattelin, että niinpäs onkin! Jos on näin hyvä meininki, että se näkyy päällekin päin, niin miksen jatkaisi lenkkiäni vähän pidemmälle? Kerta kiellon päälle, eli yksi viisi kilsaa lisää? Ja niinhän minä päätin tehdä. Kilometrit eivät ole koskaan tuntuneet yhtä helpoilta. Mietin äkkiä päässäni reittiä; vessa on oltava matkan varrella, crohninen suoleni ei ehkä sulata munkkia koko matkaa. Sujuvasti jatkoin eteenpäin Iidesjärven eteläpuolta kohti Hervantaa. Kalevan Prismalle olisi helppo poiketa. Kymppi tuli täyteen. Takamus alkoi jäätyä. Kohta olisin Prismalla. "Jos juoksen täältä kotiin, 11.5 km ylittyy. Jospa juoksenkin 16.5 km. Tasakilsoihin on päästävä." (Älkää kysykö miksi, se vaan nyt on joku juttu). "Käyn Prismassa vessassa ja ostan juotavaa", mietin itsekseni. "Persus kyllä jäätyy". Pääsin Prismalle ja keksin ratkaisun: ostan merinokalsarit! Niinpä hain juotavaa ja villapökät, vessaan vaihtamaan villaa trikoiden alle ja samalla oli hyvä tankata vähän nestettä. Mielessä häivähti puolimaran mahdollisuus. "Olet hullu", sanoin itselleni. "Niin olenkin", vastasin itselleni takaisin. Lähdin jatkamaan matkaa. Hetken aikaa oli ihan hirvittävän kylmä, tauko ei ollut hyvä juttu. Mutta persus alkoi lämmetä ja samoin muu kroppa. Pian olin jälleen flowssa. Ihmettelin, miten voi kilsat tuntua niin helpoilta. Suuntasin kohti Kauppia. Mietin sopivaa reittiä saadakseni 16.5 km sujuvasti täyteen. Kaupin pesiskentälle päästyäni mittarissa oli 14 km. "Tästä suurinpiirtein suoraan kotiin, niin on kilsat täynnä!" Hah! Pitäisihän minun itseni tuntea. Jos kerran päässäni oli käynyt ajatus puolimarasta, niin eihän ne jalat silloin suorinta reittiä mene! Huomasin kääntyväni tutulle "helppo kolmosen" hiihtoreitille. Kiersin Kaupissa neljän kilsan verran. "Siinä on hyvä meininki" kaikui korvissani. Ylämäetkin menivät tuosta vain, en edes ajatellut käveleväni. Mietin, että olen varmaankin jotenkin irtaantunut ruumiistani ja eksynyt jonkun toisen kroppaan; tuntui liian helpolta. Kiersin Lapinniemen kautta. 20 kilsan kohdalla mittari ilmoitti, että akun varaus vähäinen. "Shit!" Akun täytyy kestää loppuun asti! Kiristin vauhtia. Sekin oli helppoa! Mitä ihmettä! Vilkaisin mittariin, menin jotain nelosella alkavaa vauhtia. Superetana! Ehkä noin 20 metriä ennen kotiovea sain 21.5 km täyteen.

Vauhdinotto Pyynikinharjulta kantoi pitkälle

Olen enemmän kuin iloinen, että päätin osallistua marrasputkeen. Vaikka tekeminen on täysin vapaaehtoista, minulla tuollainen nostaa sisäisen kilpailuhenkeni esiin; tosin kilpailen tässä lajissa vain ja ainoastaan itseni kanssa. Se toimii hyvänä niskasta kiinni pitäjänä; moni lenkki olisi ilman putkea jäänyt tekemättä. Ja jokaisen lenkin jälkeen olo oli kuitenkin aina parempi kuin ennen lenkkiä.

Juoksin oman kuukausiennätykseni, edellinen taitaa olla jotain 160 km:n luokkaa. Nyt kirin kilometrit 170:een! En siis muutenkaan juokse määrällisesti paljon, tai en ole voinut juosta, koska crohn on äitynyt suuremmista juoksumääristä. Mutta näköjään sekin alkaa pikku hiljaa siedättyä myös määrän kasvattamiseen, ja mikäs sen parempi! Huomasin muuten yhden uuden asian tässä ihmiskokeessani: Mitä surkeampi keli, sen parempi fiilis minulla on juoksun jälkeen. Olen myös oppinut olemaan pelkäämättä pimeillä metsäpoluilla. Otsalamppulenkeistä ylhäisessä yksinäisyydessäni on tullut lähes meditatiivisia. Nostan hattua itselleni ja marrasputkelle, tämä on ollut todellinen mahdollisuuksien marraskuu kaikkine yllätyksineen!

Juoksu on. A Groovy kind of Love.  Phil Collins: A Groovy kind of Love






lauantai 18. marraskuuta 2017

Paluu tyhjänpäiväiseen löpinään

Johan tässä onkin pari päivää mennyt syväluotaavampaa tekstiä tuottaessa, joten tänään tuleekin sitten tuttuun tapaan kevyttä ja turhaa.


Vaan itse päivä ei kuitenkaan ollut lainkaan turha: muutama tunti vierähti Tampere Trail Runningin ja LähiTapiola Pirkanmaan järjestämässä polkujuoksuinfossa ja sankarikoulutuksessa. Saimme kuulla muun muassa Maksimaisen Villen vihjeitä harjoittelusta ultramatkoille. Kyllä siinä teki mieli ottaa hattu päästä (jos sellainen olisi ollut) ja kumartaa. On se huikea "tavallinen keski-ikäinen toimistotyöntekijä", niin kuin hän itseään tituleeraa.
Sankarikoulutuksessa saimme hätäensiapuvalmiudet ja neuvoja erityisesti polkujuoksussa todennäköisimmin tapahtuvien haavereiden hoitamiseen ja loukkaantumistilanteessa toimimiseen. LähiTapiola sponssasi meille vielä ensiapupakkaukset polkulenkeillä mukanapidettäviksi.

Loppuiltapäivä menikin lapsosen kanssa touhutessa ja illalla odotti putkilenkki, joka tänään oli ainoastaan pakollisten minuuttien keräilyä lähikortteleissa. Koska piti päästä kirjoittamaan esseetä, jossa deadline huomenna. Sen kimppuun siis palaan tästä!

perjantai 17. marraskuuta 2017

Askeleita ajatuksissa vai ajatuksista askeleita? - distressistä eustressiin

Itsereflektiosta ja stressistä

Kuva otettu distressivaiheessa
Olen opetellut olemaan stressaamatta asioista. Olen huomannut sen olevan ihan hyvä juttu, etenkin sairauteni kannalta. Osaan ottaa melko lungisti, luotan siihen, että asiat järjestyvät. Eivät toki itsekseen, mutta eivät myöskään turhaan stressaamalla. Luotan myös itseeni.
Viimeaikoina on kuitenkin silmiini osunut useampikin artikkeliotsikko stressin hyödyntämisestä voimavarana. Ja kuten eilisessä blogitekstissäni lyhyesti, mutta filosofis-sosiaalipsykologisesti pohdin, itsereflektiohan on aina hyväksi.


Maaret Kallio kirjoittaa HS:n blogissaan (8.11.2017) stressistä osuvan kuvaavasti: 
                 Ydinajatus on oikeastaan tässä: yhteiskunnasta ei tulisi yhtään mitään ilman stressiä. Stressin alkuperäinen tarkoitus on auttaa ihmistä toimimaan – ei uuvuttaa meitä toimintakyvyttömäksi. Vaaroistaan huolimatta stressi on myös positiivinen voimavara, joka auttaa suoriutumaan, keskittymään ja kehittymään. Ihminen voi parhaiten aktiivisuuden ja levon tasapainossa. Hyvinvoiva mieli kaipaa haasteita ja tehtävät valmistuakseen deadlineja. Lyhytkestoinen stressi on tärkeä polttoaine muutokselle ja tavoitteiden saavuttamiselle. 

Stressin hyötysuhdetta miettiessäni halusin tietysti löytää asiasta jotakin faktaan perustuvaa materiaalia. Googlen ehdottamien kymmenien hyvinvointi-mielenhallinta-yksisarvistaikahoitomainosten ja -sivustojen seasta bongasin sentään jonkun hieman enemmän luottamusta herättävän kirjainyhdistelmän: VTT. VTT:n julkaisua "Älä tule paha stressi, tule hyvä stressi" (Eustress) voinkin suositella luettavaksi. Se on kaksivuotisen hankkeen tuotos VTT:n ja Tampereen yliopiston monitieteisen tutkijatiimin toimesta.

Ehkä siis se jonkinlainen kirjoitus- ja opiskeluflow, mikä aina välillä iskee päälle ja suoltaa tekstiä paperille siten, etten jälkikäteen meinaa tekstiä edes omakseni tunnistaa, onkin tällaista myönteistä stressiä eli eustressiä: Myönteinen stressi ilmenee työstä nauttimisena koetun paineen tunteen vuoksi tai siitä huolimatta.

Distressi

Tänään kuitenkin havaitsin rintalastaani painavaa distressiä. Se painoi rintalastani lisäksi myös jalkojani. Myös pääni tuntui painavalta, ei tosin ehkä stressistä vaan siitä ajatusten ja ideoiden ja tiedon kuormasta, jota olen joutunut sinne viime aikoina sullomaan. Ja jotka olivat siellä täysin sikin sokin, jäsentymättöminä. Mutta minähän tarvitsen myös hiukan tätä distressiä! Se sysää liikkeelle! Se auttaa saavuttamaan tavoitteet! Tajusin, että ei ole siis väärin tai huono asia välillä stressatakin. Kunhan sitä ei tee turhaan, turhista asioista eikä liian pitkään. Ja vielä kun kykenee muuttamaan distressin eustressiksi, niin mikäs sen parempi! Ja tänään tuo muutos tapahtui minulla juoksulenkillä. Tämän kaiken tajusin lenkin viimeisellä puolella kilometrillä, ja tunne oli melko euforinen. Kurttu kulmieni välistä vaihtui jälleen hymyyn.


Lenkillä

Lähdin lenkille painavin jaloin, parin kilon lisäpaino rintalastassani. Hölkkäsin järkyttävään vastatuuleen, niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Normaalisti nautin lenkeillä siitä, että ei tarvitse ajatella. Voin vain keskittyä ympäristöön ja askellukseen. Tänään tuntui, että kompastun joka askeleella, niin paljon oli ajatuksia päässäni sikin sokin. En osannut oikein edes purkaa sitä vyyhtiä mistään suunnasta. Hölkkäsin kuitenkin eteenpäin, sykkeetkin olivat vauhtiin nähden yllättävän korkealla. Jostain tuntemattomasta syystä poikkesin vakilenkiltäni heti alkumatkasta, tietämättä oikeastaan edes mistä aion juosta. Menin vain sinne minne painavat jalkani minua veivät. Jossain parin kilsan kohdalla tuli jyrkähkö ja pitkähkö ylämäki, ja päätin kävellä sen korkeahkosta sykkeestä johtuen. Yhtäkkiä huomasin edelleen käveleväni, vaikka mäki oli jo mennyt. Olin ajatuksissani unohtunut kävelemään. Ei muuta kuin takaisin hölkkään. Ja sitten alkoi tapahtua jotakin. Huomasin, että ajatukseni, se kaikki tieto päässäni (kolme päällekkäistä, vaativahkoa ja laajaa kirjoitustehtävää tuhansien sivujen lähdemateriaaleineen ja muutama sata sivua tenttikirjaa) alkoi lokeroitua, hakeutua niille kuuluviin paikkoihin. Sen seurauksena paino hävisi rintalastastani, jalkanikin kevenivät. Viimeinen kilometri lenkistä olikin jo helppo. Vastatuulikin tuntui mukavalta hikisillä kasvoillani. Distressini muuttui eustressiksi.

Ja joku vielä kehtaa ihmetellä, miksi juoksen.

Vouloir Pouvoir Devoir

Marrasputkilenkkikamuni tulossa hoidosta kotiin
Vouloir

Haluan olla paras mahdollinen minä. Haluan olla ystävällinen ruumiilleni, tarjota sille mahdollisimman hyvät olosuhteet voida hyvin. Liikutan, ruokin ja huollan sitä. Haluan syventää ajatuksiani, ruokkia myös aivojani; haluan kehittyä paremmaksi ja viisaammaksi.

Pouvoir

Minä voin. Voin urheilla, voin opiskella. Voin reflektoida omaa toimintaani. Voin kehittyä. Voin olla parempi.

Devoir

Minun täytyy nähdä vaivaa tullakseni paremmaksi, kehittyäkseni. Minun täytyy osata olla avoin, uskaltaa kokeilla uutta ja poistua mukavuusalueeltani.

Marrasputki 16/30. Kuva Näsijärven rannalta.

Haluta, voida, täytyä. Toimijuuden modaliteetit.

Wannabepolku-ultraajasosiologiaa.

torstai 16. marraskuuta 2017

Ihan tuubissa

Se olisi tänään marrasputken puoliväli.

On siellä Kaupin kuntokolmosella valaistus :)
Märkä, musta maa imi kyllä kaiken valon itseensä.
Mielenkiinnolla lähdin tähän "haasteeseen", tietämättä lainkaan, miten siinä voisin onnistua. Vaikka 25 minuuttia kuulostaa - ja oikeasti onkin - tosi lyhyeltä ajalta, niin ihan joka päivä ei ole ollut helppoa irroittaa sitäkään. Mutta tähän asti se on vielä jollakin konstilla onnistunut, eli eiköhän toinenkin puolikas mene.

Aikaongelman lisäksi olin etukäteen hieman huolissani siitä, miten elimistöni reagoi jokapäiväiseen juoksuun. Kilometrimääräthän ovat toki hyvinkin maltilliset, mutta en ole koskaan ennen juossut 30 päivänä peräkkäin. Nyt takana on siis 15 putkeen juostua päivää, enkä ole huomannut kuin positiivisia vaikutuksia: syketasoni on laskenut, vireystilani on noussut ja jopa todella pahastikin kipuillut akillesjänteeni onkin yhtäkkiä oireeton. Crohnkin on pysynyt rauhallisena. Mutta onhan tätä putkea vielä jäljellä, joten ei nuolaista ennen kuin tipahtaa...


Led-valo pyrstötähtenä hanurissani tänään iltalenkillä
Nyt iltalukemiseksi hieman Bruno Latourin sosiaaliteoriaa. Sen ymmärtäminen ei kyllä mene ihan putkeen. Saattaa olla, että lentää unihiekat aika nopeasti silmiini.


tiistai 14. marraskuuta 2017

Sinivalas jääkarhuna

Aika kivoja tällaiset excursiot tänne Joensuuhun.

Supermiehen (Supermieshän on tietenkin Samuli, tuo peeteeni, ystäväni, innoittajani. Jonka sitkeyttä, ryhtiä ja älykkyyttä salaa kadehdin ja jonka sarkastisesta huumorista nautin.) ollessa luennoillaan minä kävin Otto-koiran kanssa kävelemässä ja kirjoitin nuorisotutkimus -kurssin loppuesseetä (ja otin pienet iltapäiväpäikkärit).

Myöhemmin iltapäivällä lähdimme pienelle juoksulenkille, jonka päätteeksi menimme nautiskelemaan avannosta ja saunasta Joensuun Jääkarhuille. Heidän sivuihinsa pääset tutustumaan tästä linkistä: Joensuun jääkarhut Suosittelen ehdottomasti käymään tuolla, jos matkasi joskus käy Joensuuhun, ja haluat kokea miellyttävän avantouintikokemuksen saunoineen. Ihmiset ovat mukavia, löylyä heitetään sopivasti ja saunasta ei ole liian pitkä matka järveen. Sitä paitsi paikka on hieno!

Lähtiessämme juoksemaan taivaalta putoili hienokseltaan enemmän lunta kuin vettä muistuttavia hiutaleen ja pisaran sekoituksia. Jossain vaiheessa lenkkiä sanoin, että toivottavasti alkaisi sataa enemmän lunta. Olisi hienoa mennä avantoon lumisateessa. Ja niinhän siinä kävi, että viimeisen juoksukilometrin aikana alkoi ihan kunnollinen lumisade. Hymyilytti. Olisi tehnyt mieli juosta loppumatka täysillä, tai ainakin juosta pidempään. Mahtava fiilis!


Äkkiä se hymy kyllä hetkeksi hyytyi, kun tuli aika mennä hyytävään veteen. Hikiset vaatteet pois, uikkari tilalle ja 3.8 asteiseen järveen. En kyennyt kuin muutaman sekunnin olemaan vedessä, sitten äkkiä saunaan. Saunassa tarpeeksi lämmiteltyämme menimme uudestaan järveen. Nyt pystyin uimaan jo rappusilta toisille, välimatkaa niillä on muutaman vedon verran. Ja taas takaisin saunaan. Viimeisen avantokerran jälkeen ei enää menty saunaan, vaan suoraan pukuhuoneisiin. Kokeneet konkarit meille sillä tavalla neuvoivat, kun lokakuussa kävimme paikkaan tutustumassa. Eli aloitetaan menemällä suoraan avantoon ennen saunaa, ja lopetetaan avantoon. (Tai ei mielellään sinne, hyvä sieltä on poiskin tulla). Tällä kertaa kävimme avannossa viidesti, mikä tuntui juoksulenkin jälkeen sopivalle määrälle tuulessa ja lumisateessa.

Hiukan hemmottelimme itseämme vielä illallisella nepalilaisessa ravintolassa (Mount Ganesh). Ihan miellyttäviä makuelämyksiä, alkuruoasta jälkkäriin. Tai jälkkäri ei ehkä ollut niinkään miellyttävä, ennemminkin imellyttävä. Jonkinlaiset leivospallot hunajaisessa liemessä olivat sekä koostumukseltaan että makeusasteeltaan minulle hieman liikaa. Samuli sinnikkäästi söi oman annoksensa! Alkuruokana oli friteerattuja katkarapuja ja eräänlaiset kasvisnyytit, ne olivat hyviä. Pääruokana lammasta ja kanaa. Molemmat oikein oivallisen makuisia, sopivan mausteisia. Palvelu oli toimivaa, paikan viihtyisyys ihan ookoo, ruoka hyvää. Ehkä kokonaisarvosanaksi antaisin 7.5.

Huomenna jatkuukin opiskelut ja normiarki marrasputkineen Tampereella. Eli se on moro!


maanantai 13. marraskuuta 2017

Super(mies)päivä Joensuussa


Tai täytynee sanoa superhenkilö näin tamperelaisena Aamulehden lukijana.

Tänään olen saanut sopivassa suhteessa hengen ja ruumiin ravintoa, kiitos superhenkilöystäväni. Pääsin oikeustieteen luennolle, joka sivusi hyvin omia sosiaalipolitiikan opintojani. Sen jälkeen sain nauttia puolentoistatunnin sellokonsertista, jonka jälkeen menimme vielä vajaaksi tunniksi salille hikoilemaan (tosin käytin siitä putkenmukaiset 25 minuuttia mattojuoksuun).

Pieni excursio Itä-Suomeen siis kannattaa aina silloin tällöin. Helpottaa supersankari-ikäväänikin kummasti. Nyt lennetään untenmaille, seikkailu jatkuu huomenna.


sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Tulihan se putkirikkokin

Ja kesti kaksi päivää korjata!

Kävin kolmen hoon (Hämeenlinna-Hattula-Hauho) visiitillä pe-la, ja jouduin jättämään läppärin kotiin, koska se ei vain mahtunut mukaan. Ei esineenä eikä ajallisesti. Ajatuksena oli tehdä pikapostaus puhelimella, mutta en ehtinyt sitäkään.

Mutta, parin päivän aikana ehdin siis junamatkustella, käydä vanhemmillani, yökyläillä ystäväni Päivin luona (viimeksi olen käynyt heillä 1.5 vuotta sitten, mihin ihmeeseen tämä aika katoaa?), jossa pääsin myös perjantai-illan marrasputkilenkille umpipimeässä (olisin halunnut nauttia mielettömän hienosta tähtitaivaasta juostessani, mutta ilman otsalamppua en sitten muuta nähnytkään kuin ne tähdet) ja lauantai-aamuna  ratsastamaan! En ole ratsastanutkaan yli vuoteen. Voi olla jopa kaksikin vuotta siitä, kun olen viimeksi ollut hevosen selässä (aika kun edelleen katoaa jonnekin). Mutta ei se taito ollut mihinkään kadonnut, ja vähän heräsi kyllä sellainen ratsastuskuume... Ja ehdinhän minä vielä trimmata koirankin, juosta lauantain putkijuoksun ja purkaa reissukamat pakatakseni uudet. Olen nimittäin taas menossa. Tällä kertaa Joensuuhun.

Itä-Suomalaista postausta siis luvassa huomenna!







torstai 9. marraskuuta 2017

Marraskuu, lyrics by Sini

Miljoonasateen biisiä lainaten:

Marraskuu
Eilen torin laitaan kasvoi
marrasputkipuu

Marraskuu
Nyt on sen kuoreen kirjoitettu
beibi I love you
mä myräkässä juoksentelin
tunsin kuinka jalat kastuu

Marraskuu
tänään reittini mä sotkin
kun sun minsoja keräilin
nyt polarin harkkadataa täällä
kuivakurkku etana mitätöi

Ohi syyskuun
läpi Vaarallisen lokakuun
kaipuun juoksulenkki vaihtelee
yli maantien
päivät niinkuin tossupari
raahautuu
mua vaivaa
ikävistä ikävin
milloin järki tulet takaisin
etkö tiedä
voi juoksuun hurahtaneen viedä
marraskuu

Marraskuu
Taas taivas syliin paiskoo
jäätäviä rakeitaan
Marraskuu
käy pintakaasuporukka vain
treenilenkeillään
Vaan eihän täällä kelit uhkaa
täällä pikkuhiljaa tossuja kulutetaan

Marraskuu
Kaiken tämän keskellä sua
hiljaa ihannoin
mä metsiköissä juostessa
aattelen: mä tätä tehdä voin

Ohi syyskuun
läpi Vaarallisen lokakuun...



Putkivuoto


Kuva pöllitty netistä.

Tämä päivä ei mennyt ihan putkeen putkien osalta. Sain kehoituksen olla loppuviikon juoksematta ja bloginkin kirjoittaminen venähti väärän vuorokauden puolelle.

Kävin reumatologin vastaanotolla selkäkipujeni vuoksi. Sain lähetteet fyssarille ja magneettikuvaan. Ja kortisonipiikit lonkkiini! Vaikka sanoin, että minulla on marrasputki menossa, ja joka päivä pitäisi juosta vähintään 25 minuuttia. Lääkäri vain hymyili ja sanoi, että koita olla ainakin loppuviikko juoksematta. No, koitin, ainakin tänään (siis eilen). Enkä juossut (ihan kuin muutenkaan yleensä juoksisin, lähinnä siirtelen jalkojani eteenpäin hieman kävelyvauhtia nopeampaa), vaan jolkottelin hissukseen. Koitan malttaa loppuviikonkin pitää vauhdin lähes kävelytasolla.

Nyt on pakko vielä lukea tenttiin, vaikka kello onkin jo yli puolen yön. Korjaan putkivuodon huomenna (tänään) ja kirjoittelen ajoissa. Moro!







tiistai 7. marraskuuta 2017

Aivotreeniä ja putkihölkkää

Tänään tulin todistaneeksi, että joskus aivotyö on lähes rankempaa kuin fyysinen rasitus. Ainakin omalla kohdalla.

Olin yhteiskuntateorian (siis teoriiian, kuten luennoitsijatohtorimme saksalaisittain sen aina hauskasti lausuu) luennon jälkeen miltei yhtä rasittunut kuin pitkän lenkin jälkeen. Puolitoista tuntia piti kuunnella täysin intensiivisesti. Jos vähänkin ajatus olisi harhaillut, olisin kyllä pudonnut kelkasta. Jo pelkkä termistön sisäistäminen vaati sen (tutustuimme Niklas Luhmannin systeemiteoriaan). Harvojen luentojen jälkeen sitä kokee itsensä fyysisesti rasittuneeksi, lähinnä on vain takapuoli puutunut ja haukotuttaa. Mutta aivotreenissäkin voi näköjään päästä flow-tilaan. Uppouduin luentoon niin täysin, että en vilkaissut kertaakaan edes kelloa. Vaikka aivoni vetivätkin varmaan lähes anaerobisella kynnyksellä, oli ihan mieletön tunne sisäistää äärimmäisen hankalaa asiaa (kiitos erinomaisen luennoitsijan, Mikko J. Virtasen). Ja treenin jälkeen olo oli ―no, sellainen kuin se hyvän treenin jälkeen on 😚.
http://www.theflowjunction.com/your-brain-on-flow/

Hyvän luennon tuoman vireystilan taustalla vaikutti myös hyvin nukuttu yö. En edes muista, milloin viimeksi olisin nukkunut kertaakaan heräämättä ja ruhtinaalliset 7.5 tuntia. Normaalisti kivut valvottavat tai ainakin pari kertaa herättävät yöllä, ja usein viereeni kömpii jossain vaiheessa yötä myös lapseni. Viime yönä sain nukkua kivuitta ja lapsikin viihtyi omassa uudessa sängyssään. 

Alkuillasta kävin vielä hölkkäämässä vakiolenkin. Hyvällä fiiliksellä.
Jos eilen oli kone hyydyksissä ja nikotteli pahemman kerran, niin tänään tuntuu, kuin se olisi käynyt jossakin salahuollossa. Normisärkyjä ei lasketa. Ne kuuluvat vakiona tähän malliin. 


maanantai 6. marraskuuta 2017

Sinä saatanan kone älä hyydy

Tänään nikotteli pahasti.

Aamulla kyllä kone hurahti reippaasti käyntiin, kun kevyellä hölkällä taitettavaksi tarkoitettu matka ravitsemusterapeutin vastaanotolle pitikin tehdä vähän raskaammalla kaasujalalla. Olin varannut vajaan 3.5 km:n matkaan alunperin puolituntia, mutta koska asioillani ei ole tapana yleensä koskaan mennä suunnitellusti, pääsin lähtemään vartin myöhässä. Sehän tarkoitti hitaalle juoksijalle suorastaan lentämistä. Onneksi matkan määränpää oli etelässä, eikö etelään ole aina alamäkeä? (Ja pohjoiseen ylämäkeä?) 😆 Ja onneksi matka oli noin lyhyt, muuten olisin voinutkin juosta suoraan sairaalan pihassa olleen ruumisauton takaluukusta sisään. Myöhästyin neljä minuuttia. Ainakin yhden minuutin laitan liikennevalojen piikkiin. Ravitsemusterapeutti sai keskustella hiestä valuvan, kasvot punaisena hehkuvan, hengästyneen asiakkaan kanssa. Käynnin saldona sain kehoituksen syödä enemmän pehmeitä rasvoja.

Kahvila-aamiaisen jälkeen kevyttä hölköttelyä kotiinpäin, tosin poikkesin Stadiumiin, kun se sattui sopivasti matkanvarrelle. Illan uintitreeneihin olisi kiva saada uusi uikkari. PerusAddu kassan kautta juoksureppuun ja jatkoin kotiin kävellen.

Koulu- ja kotihommia. Huono olo.
Minua on jo muutaman viikon vaivannut ihmeelliset yhtäkkiset "heikotukset". Tuntuu, että voima vain häviää kropasta, kädet tärisevät ja pelkään pyörtyväni. Koskaan tällaista ei tapahdu esimerkiksi kesken juoksun, kävellessä saattaa tulla. (Juostessa kyllä joo voimat loppuvat välillä ihan huonosta kunnosta johtuen.) Asiaa tutkitaan, ravitsemusterapeutinkin käynti liittyi siihen.

Koitin vähän syödä, join. Olo koheni hiukan.

Illalla oli siis uintitekniikkatreenien viimeinen kerta. Sinne halusin mennä. Olokin oli taas ihan ok. Pulloon urheilujuomaa ja kävellen uimikseen. Matkalla huono olo palasi. Join urkkajuomaa ja ajattelin, että uin treeneissä vähän kevyemmin ja jätän jonkun finstan väliin aina tarpeen vaatiessa.
http://www.sss.fi/2017/06/fingerpori-3/


Alkuverryttelyjen, eli 200 uintimetrin jälkeen, oloni oli jo aika heikko. Pidin pienen tauon, koitin vielä yhden 50 m, mutta ei siitä mitään tullut. Kroppa tärisi ja oli ihan hitonmoinen vitutus (anteeksi tämänkertaisen kirjoitukseni kertakaikkisen kohtuuton kielenkäyttö). Jäin altaanreunalle katselemaan tuntia ja tasaamaan oloani. Katseluoppilaanakin hyödyin kyllä paljon, enää ei vituttanut kuin vähän.
Raahasin hyydähtäneen kroppani kotiin.

Kotona syötin itselleni puoliväkisin muutaman siivun metvurstia ja join tuoremehua. Taas olo parani sen verran, että pääsin viemään koiran iltalenkille. Juuri nyt oloni on ihan hyvä.

Tiedän, kuulostaa energiavajeelta ja suolanpuutteelta, ehkä myös nestehukalta. Tiedostan tuon kaiken, ja ruokavalioni on kyllä sellainen, että noita edellämainittuja ei pitäisi normaalissa arjessa tulla. Jotkut pitkikset on sitten asia erikseen. Eli jos syy on joku noista, niin miksi, sitä tässä nyt vähän selvitellään. Ja jatketaan matkaa.

"Olet kalleimpani, sinä saatanan kone, älä hyydy."

                               - Edu Kettunen

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Sänkyjumppaa sunnuntain ratoksi

Tyttäreni on jo pitkään puhunut, että haluaisi normaalin sängyn parvisängyn sijaan. No, minähän näppäränä äitinä ajattelin, että sahaanpa parvesta (metallirunkoinen) jalat poikki, niin siinähän se! Soitto ex-miehelleni, että mahtaisiko hänellä olla rautasahaa (en löytänyt muuten melko kattavasta työkalukaapistani edes terää). No ei ollut, mutta olisi kuulemma tyttärelle sänky. Selvä! "Voitko tuoda sen jo tänään?" "Voin." "Hienoa, kiitos."

Aloin purkaa parvisänkyä. Olen sen yksin kasannut (vaikka ohjeessa sanottiin, että pitää olla kaksi kasaamassa), joten sen enempää ajattelematta päättelin voivani myös purkaa sen yksinäni. No. Eihän se nyt niin yksinkertaista ollutkaan. Jonkun olisi pitänyt kannatella sängyn yläosaa, kun viimeisiä ruuveja irroitetaan. Ja se yläosa painaa aika hiton monta kiloa. Käteni eivät mitenkään riittäneet 210 sentin matkalle, saati että olisin vielä päässyt ruuvaamaan viimeisen ruuvin irti. Tämänhän tajusin vasta siinä vaiheessa, kun toinen pää oli jo irti ja käteni kannattelemassa sitä. Irtikään en voinut päästää, koska muuten koko runko olisi romahtanut ja osat vääntyneet, pahimmassa tapauksessa ikkunalasi (asumme neljännessä kerroksessa) olisi mennyt säpäleiksi. Onneksi exäni oli tuomassa toista sänkyä. En joutunut tekemään hauisjumppaa kuin vajaa 20 minuuttia. Onneksi crohninikin on suht rauhallinen, vessaan en olisi kyllä päässyt. Siinähän sitä olisi ollut materiaalia hauskoihin kotivideoihin. No, tilanteesta selvittiin, eikä mitään edes hajonnut. Niskat vähän on jumissa.
Sänkyjumppaan sopii lokakuisen Vaarojen maratonin parkkiohje.

Tytär sai sänkynsä, ja äiti pääsi päivän marrasputkilenkille. Alkuverryttelyksi koiran kanssa kävelylenkki, ja sitten yksin vakkarireitille. Ihmeen kevyesti kulki askel, vaikka eilen oli vähän raskaampi polkuilu mudassa ja mäissä. Selkäkään ei juuri vihoitellut. Hämmästyin myös muutosta itsessäni: En pelännyt lenkillä, vaikka oli pimeää! Mielikuvitukseni ei muotoillutkaan puista ja pensaista epämääräisiä hahmoja, enkä ajatellut kauheuksia niistä parista vastaantulijasta, jotka kuntopolulla kohtasin. Alankohan minä aikuistua?

Loppuilta onkin kulunut ranskalaisen yhteiskuntateorian parissa. Yllättävän mielenkiintoista!

Se on moro!
...
Jos joku muuten haluaa tuon parvisängyn, niin sen saa hakea pois. Mielellään mahdollisimman pian.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Päännollauspäivä

Tänään en ole avannutkaan tenttikirjoja enkä tehnyt mitään muutakaan opiskeluun liittyvää. Joskus on pidettävä vapaapäivä koulujutuistakin... tai ainakin niin uskottelen itselleni, kun tenttikirjat tuijottavat minua työpöydältä.
Ennen joulua minun pitäisi vielä käydä tenttimässä kaksi yliopiston kurssia sekä suorittaa meneillään olevat kurssit loppuun, ja tehdä Hamkin opinnäytetyö valmiiksi. Kyllä töissä pääsisi helpommalla kuin opiskellessa!
Mutta tänään en opiskele (ehkä nukahtamislääkkeeksi luen 1900-luvun ranskalaista yhteiskuntateoriaa).
Aamupäivällä otin aamupäiväunet. Teki hyvää. Olikin vähän univajetta.
Eilinen koko päivän istuminen bussimatkoilla ja koulussa kostautuu tänään entistä kipeämmällä alaselällä. Ajattelin, että pieni polkujuoksulenkki voisi auttaa, ja lähdinkin koiran kanssa alkuiltapäivästä Kauppiin metsään.
Juoksin jotakin maastopyöräreittiä, suurinpiirtein tietäen missä olen. Jossakin vaiheessa tulin pienelle metsätielle ja jatkoin sitä eteenpäin. Loppujen lopuksi minulla ei ollut aavistustakaan, missä olen. Koska puhelimessani oli akku vähissä, ei rahaa eikä juotavaa mukana, oli pakko turvautua pikaisesti tarkistamaan mapsista sijainti. Sain otettua suunnan kohti Näsijärveä ja jatkoin itselleni tuntemattomia, mutta kauniita metsäpolkuja matkaa eteenpäin. Hetken kuluttua huomasin korkean, kallioisen kukkulan, ja päätin kiivetä sen laelle katsomaan, missäpäin mahdan olla. Kukkula osoittautuikin Pirunvuoreksi, jonka yli kulkee yksi Kaupin kuntopoluista. Laskettelin kuntopolkua alas Näsijärven rantaan ja jatkoin rannan tuntumassa kulkevaa metsäpolkua kotiinpäin. Polku olikin melkoista mutavelliä pitkiäkin pätkiä! Turha oli yrittää pitää jalat kuivina, ei muuta kuin nilkkoja myöten vellin sekaan 😄 Mutta sepä polkujuoksussa onkin yksi parhaimmista jutuista! Saa sotkea! Saa kastua kengät! Saa olla yltympäriinsä mudassa! Joo, ehkä lapsi sisälläni herää vähän näissä jutuissa, mutta se on kivaa! Kannattaa kokeilla. Se on vapauttavaa! (Tosin kun peset niitä kamoja ja samassa kunnossa olevaa koiraa kerrostaloasunnon pienehkössä kylppärissä, saattaa hetkellisesti käydä mielessä, että onko tässä mitään järkeä. Mutta on siinä!)
Kotona suihkuun joutui sekä koira että kamat, ja minä tietysti. Nyt odottelenkin lasta saapuvaksi kotiin. Ihana päivä!

perjantai 3. marraskuuta 2017

Tenttipäivä

Sosionomiopintojeni viimeinen tentti on nyt tehty!
En saanut unta viime yönä. Ärsyttävää pyöriä hereillä sängyssä, tietäen, että edessä on tosi pitkä päivä. No, joskus neljän jälkeen aamuyöstä nukahdin ja heräsin tokkuraisena seiskalta kellonsoittoon. Ei auttanut muuta kuin nousta reippaasti ylös kahvinkeittoon. Pikainen suihku, kevyt aamiainen ja sen jälkeen koiran kanssa lenkille.
Koiralenkin jälkeen herättelin tyttäreni, joka on ihmeellisen nopea aamusuoriutuja, ja pian olimmekin jo molemmat menossa kohti koulujamme. Tyttäreni 80 metrin päähän ja minä 80 kilometrin päähän.
Matkustin turvallisesti EeBeen kyydillä Hämeenlinnaan. Bussilta pieni kävelyreippailu ammattikorkeakoululle, ja siellä ohjelmassa oli ensin opiskelukaverini opinnäytetyöseminaari ja myöhemmin iltapäivällä/alkuillasta työnohjauksen tentti, joka siis oli näiden opintojeni viimeinen tentti!
Tentistä pääsin seiskan jälkeen illalla, ja kävelin kauniissa kuutamossa bussiasemalle. Ja jälleen EeBeen kyytiin ja kohti Tamperetta. Iltaysiltä avasin kotioven.
Vastassa oli koira, jolla oli takanaan luvattoman pitkä päivä yksin. Onneksi tällaisia on ehkä kerran vuodessa. Minnillä oli tietenkin jo kova kiire ulos, joten vaihdoin pikaisesti lenkkikamat päälle. Olihan tänään juostava vielä vähintään 25 minuuttia!
Suunnitelmani juosta joka ilta sama lenkki kariutui heti alkuunsa, koska tänään en jaksanut lähteä vakilenkkiä kiertämään. Päätin vain kerätä minuutit hölkkäämällä lähikortteleissa. Vähän poikkesin kyllä metsäpolullekin.
En kyllä olisi lähtenyt juoksemaan ilman marrasputkea. Olin niin totaalipoikki kun pääsin opiskelureissusta kotiin. Koirakin olisi päässyt vain lyhyelle iltakävelylle. Marrasputken ansiosta sekin sai kunnon iltalenkin ja oma väsymykseni muuttui tyytyväisen raukeaksi oloksi. Putki jatkuu!
P.S. Tyttäreni meni koulusta isälleen, jos ihmettelitte, mihin hän hävisi. 

torstai 2. marraskuuta 2017

Putki päällä

Nimittäin marrasputki.

Marrasputkessa on tarkoitus juosta joka päivä vähintään 25 minuutin lenkki. Ajatuksenani on, että juoksen kaikkina niinä iltoina, kun olen kotona, suurinpiirtein saman lenkin. Haluan tietää, mitä kunnolleni tapahtuu jokailtaisella kevyellä juoksulla. Jaksanko loppukuusta juosta ylämäet helpommin kuin nyt?

Vakioreittini kulkee Kaupin kuntokolmosta. Matkat sinne ja takaisin voin vähän varioida, jos haluan lenkille lisäpituutta. Kuntokolmosella on muutama melko hyydyttävä nousu, mutta olen päättänyt, että tässä kuussa juoksen jokaisen nousun jokaisella lenkillä. Täytyy vain juosta tarpeeksi hitaasti. (Ei ne oikeasti hyydyttäviä ole, eilenkin joku teki siinä pahimmassa mäkivetoja, hirveellä vauhdilla!)

1/30
Eilen kiersin reitin vastapäivään, tänään ensimmäistä kertaa ikinä myötäpäivään! Tuntui tosi hassulle, ihan kuin olisin ollut aivan vieraassa maastossa. Ai miten niin olen tapojeni orja... Nousut olivat ehkä pahemmat myötäpäivään, mutta vaihtelu virkistää ja tuo vähän uutta perspektiiviä tuollekin lenkille.
2/30

Ja kun nyt kerran ollaan putkessa, ajattelin kokeilla myös blogiputkea. Kirjoitan tänne joka päivä marraskuun ajan, alkaen tästä päivästä. Luonnollisesti, eilen kun en ehtinyt koneella naputella kuin esseetä.

Ai niin! Olinhan minä jo viime kuun puolellakin putkessa, nimittäin Jämin hiihtoputkessa  sunnuntaina. Sekin oli minulle täysin uusi kokemus. Mutta oli aika huippua hiihdellä reilu 15 kilsaa ja siihen päälle vähän tekniikkatreeniä! Oli pikkasen takareidet ja pakarat kipeet alkuviikosta... Kunpa saataisiin pian tykkilatu auki tuohon Kauppiin! Luonnonlumille kun ei oikein ihan heti taida olla mahdollista päästä.

Mukavaa mahdollisuuksien marraskuuta kaikille!




P.S. Tämänhetkinen oireluettelo. katsotaan mitä se on kuun lopussa 💀
- Oikean jalan akillesjänne kiukuttelee levossa ja kävellessä. Juostessa se ei haittaa.
- Oikea pakara juilii
- Oikeastaan koko oikea jalka on aivan juntturassa. Juostessa se ei haittaa. Muuten kyllä tuntuu koko ajan.
- Alaselkä on alkanut pitkästä aikaa kipuilla. Se on se selkärankareuma. Saattaa olla yksi syy myös jalan kiukutteluun.
- Vatsa on outo. Kipuilee myös päivittäin, mutta verikokeet eivät ainakaan paljastaneet mitään crohnin aktivoitumiseen liittyvää. Lisää tutkimuksia tehdään.
- Mieli voi hyvin, enemmän hymyilyttää kuin kiukuttaa tai surettaa. Joitakin tärkeitä ihmisiä on vähän ikävä, kaikki asuvat niin kaukana. Onneksi on some. Ja puhelimessa voi puhuakin!


Sukset haluaisivat jo ladulle!
Lokakuun viimeinen perjantai, Iso Naistenjärvi

tiistai 17. lokakuuta 2017

Katson

Löysin vaatehuonetta siivotessani aarrelaatikon. Aarteet ovat teini-iässä (siis lähes kolmekymmentä vuotta sitten) kirjoittamiani runoja. Aiheet vaihtelevat rakkaudesta poliittisiin kannanottoihin. Eräs runoista muistui mieleeni tänään, kun lenkkeilin sateisessa ja pimeässä metsässä, sadeveden laimentaessa hymyilevillä kasvoillani valuvia hikipisaroita.

Tänään metsässä
KATSON

Katson, kuinka
mustat pilvet
kasautuvat taivaanrannalle,
tuuli yltyy
tanssittamaan puita.

Katson, kuinka
salamat iskevät
täydellä teholla
taivaan halki, osuvat
ukkosenjohdattimiin.

Katson, kuinka
ihmiset juoksevat
kaatosateessa,
hakeutuvat suojaan
sisälle itseensä,
elämän myrskyssä.

         Sini -91

Tähän syksyyn on mahtunut paljon kaikkea. Siksi ehkä kirjoittaminen tännekin on ollut tauolla. Monta kertaa olen alkanut kirjoittaa, mutta en sitten olekaan tiennyt, mitä kirjoittaisin. Olisin voinut kirjoittaa treeneistä, lappujuoksuista, oireilevasta crohnista, pelosta menettää tärkeäksi muodostunut ihmissuhde, opiskelujen alkamisesta jälleen täydellä teholla kesän jälkeen. Tai lemmikkihamsterimme kuolemasta ja sen paikan ottaneista kahdesta vallattomasta gerbiilistä. Mutta ehkä minäkin hakeuduin suojaan, sisälle itseeni, syksyn myötä tulleiden muutosten aaltojen myrskytessä. Piti hetki hengittää rauhassa, antaa arjen tasaantua.

Adios chipshoes 
Entä miten juoksuharrastukseni on käynyt tässä tiimellyksessä? Edellisessä blogitekstissäni olin vielä juoksutelakalla. Pyöräilin, rullahiihdin ja kävelin. 19.8. osallistuin Teivo trailiin (10 km), joka sujuikin kivuitta. Sen jälkeen uskaltauduin taas treenaamaan säännöllisemmin, onneksi, olihan edessä Berliinin maraton (24.9.). Berliininreissussa seuranani oli uskollinen juoksuystäväni Hannele. Ja valitettavasti myös crohnini, aktiivisena. Kivuista huolimatta maaliin juoksin, pitihän kotiintuomisiksi saada se upea mitali! Hannele juoksi hienosti ja joutuikin "tovin" odottelemaan minua maalialueella, olinhan 30 kilsan kohdalla vielä epävarma, selviänkö maaliin asti.

Cheers!
Mitalimimmit

Samuli Vaarojen startissa
Berliinin mahaongelmista sisuuntuneena päätin osallistua Vaarojen maratonin (7.10.) lyhyimmälle matkalle (13.5km). Alunperin tarkoituksenani oli vain lähteä sinne kannustamaan ja huoltamaan juoksuystävääni Samulia, joka osallistui 86 km:lle! Tuo Vaarojen viikonloppu sai minut jälleen hymyilemään (en minä nyt sentään koko syksyä ole hymyilemättä ollut! Hiukan huolissani vain ajoittain). Tapahtuma oli aivan mahtava. Oma juoksuni sujui kuin unelma. Hymyilin lähes koko matkan, lukuunottamatta Mäkrän viimeisiä nousumetrejä, Pikku-Kolin loputtomia portaita ja loppunousua. Hymyilin siis ainakin 10 kilsaa! Crohnkin oli rauhoittunut. Hienoa fiilistä lisäsi Samulin loistavasti sujunut juoksu.




Runojen lukeminen vuosien jälkeen oli hauska ja mielenkiintoinen aikamatka omaan itseeni. Hämmästyin, että olen silloin ollut kiinnostunut asioista, joita opiskelen nyt. Missähän vaiheessa varhaisaikuisuuttani olen kadottanut tuon osan itsestäni? Ja miten löysin nuo itsestäni puuttuvat palaset taas 25 vuoden jälkeen? Nuo kysymykset jäänevät vaille vastausta. Mutta tiedättekö mitä? On ihan äärettömän hienoa olla minä.

KATSON

Patvinsuon kansallispuisto, Suomunjärvi
Katson, kuinka
mustat pilvet
kasautuvat taivaanrannalle,
tuuli yltyy
tanssittamaan puita.

Katson, kuinka
syksyn lehdet
leijailevat kullanhohtoisina
taivaan halki
osuvat
sateesta kimaltavaan asfalttiin.

Katson, kuinka
ihmiset juoksevat
kaatosateessa,
hymyilevät vastaantullessa
mutaveden loiskuessa
tossujen alla
hikipisaroiden valuessa
kasvoilla.
                   Sini -17

Ai niin. Teimmehän Samulin kanssa syyskuun alussa jälleen yhden unohtumattoman (teltta)retken, Patvinsuon kansallispuistoon. Upea paikka. Kannattaa käydä.

Kirjoitin, että on ihan äärettömän hienoa olla minä. Yksi syy siihen on se, että elämääni kuuluu huipputyyppejä. Kiitos teille, tyypit. Ilman teitä minä en olisi minä.


Patvinsuo
Patvinsuon kansallispuisto, Iso-Hietajärvi
Suomunjärvi

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

ITBS -intoa täynnä olevan blondin syndrooma

Kaikki on opeteltava kantapään  - tai ainakin iliotibiaalijänteen kautta...

Pari viikkoa on kulunut NUTS Pallaksesta, ja tämä aika onkin mennyt suorituksesta palautuessa ahkerasti opiskellen (valmistun Hamk:sta loppuvuonna sosionomiksi lastensuojeluun erikoistuen, lisäksi opiskelen Tampereen yliopistolla yhteiskuntatutkimusta sosiaalipolitiikka pääaineena) ja töitä tehden. Liikunta on ollut lähinnä hyötyliikuntaa ja koiralenkkejä, yksi neljän kilometrin asfalttihölköttely mahtuu mukaan.

Ajatukset kohti asfalttimaratonia

Vaikeinta on ollut tämän kahden viikon aikana suunnata katse tulevaan, eli syyskuun lopulla odottavaan Berliinin maratoniin. Jotenkin olen niin lumoutunut luonnosta ja vaihtelevasta alustasta jalkojeni alla, että asfaltilla juoksu tuntuu ajatuksissani perin vastenmieliseltä. Ehkä siksikin, että sileällä pitäisi juosta huomattavasti reippaammin kuin poluilla, etenkin Berliiniä ajatellen. Takanani on yksi täysmaraton viime lokakuulta Dublinissa, ja se meni pohjekramppien kanssa taisteluksi (olin joutunut syömään alle kortisonikuurin Mr. Crohnin suututtua minulle maratonohjelman noudattamisesta), ja tavoitteenani oli parantaa maratonaikaani tuolla Berliinissä ehjällä juoksulla mahdollisimman paljon, ainakin yli puolella tunnilla (Dublinissa aikani oli niin surkea, 5:28:37). Tähän olen nyt koittanut orientoitua ja kerätä motivaatiota. Löysin itselleni sopivan kahdeksan viikon harjoitteluohjelmankin. Ohjelmassa on juoksua kolmesti viikossa: Yksi vedoilla, yksi tasavauhtinen siten, että loppuun vauhdinnosto ja yksi pitkis. Pitkät ajattelin tehdä kuitenkin pääsääntöisesti poluilla niveliäni säästäen.
Tämä viikko olisi ollut ohjelman ensimmäinen viikko, mutta töistäni johtuen en ole sitä kyennyt toteuttamaan, ja ehkä kroppanikin on vaatinut vielä hiukan lepoa. Eiliselle oli suunniteltuna Loppi Extreme -polkujuoksukisa, jossa olisin mennyt 12.5 km matkan.  Juoksukaverini kuitenkin toipuessa vielä sitkeästä flunssastaan, päätimme jo aiemmin viikolla, että emme kisaan lähde. Sen sijaan menimme omatoimilenkille Kaupin poluille, tarkoituksena juosta vajaa kympin lenkki.

Karvas totuus

Juoksu tuntui alussa hieman tahmealta, mutta olenkin sellainen dieselveturi, että ensimmäiset kolme-neljä kilometriä menevät koneen käynnistämiseen. Muuten oli kyllä ihanaa päästä taas poluille ja metsään juoksemaan. Mielessäni ei edes käynyt Pallaksella koettu polvikipu, kunnes se iski muutaman alamäen jälkeen jälleen. Jos olisin ajatellut, enkä vain mennyt, niin olisin ottanut alamäet rauhallisemmin tunnustellen. Nyt menin taas vauhdilla ja liian pitkillä askelilla. Sinnittelin kilometrin vielä eteenpäin, jonka jälkeen käännyin takaisinpäin. Kävelyhölkkäsin noin kilometrin, sen jälkeen jatkoin juoksua. Palasimme kivituhkaa ja asfalttia pitkin kotiin. Sileällä minun oli helpompi juosta, vaikka kipu olikin kovaa. Pari kertaa jalka petti alta, mutta kun lisäsin vauhtia, oli juoksu sujuvampaa ja aavistuksen kivuttomampaa. Kahdeksan kilsaa sain mittariin, ja viimeinen kilometri oli lenkin nopein. Mutta karvas totuus oli hyväksyttävä: juoksijan polvi. Tai ennemminkin iliotibiaalijänteen tulehdus, jotka kyllä Suomessa usein mielletään samaksi vaivaksi.

Tuosta ITBS:stä/juoksijanpolvesta löytyy niin kattavasti tietoa googlettamalla, etten ala sitä tähän sen enempää avaamaan. Mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, että en saa nyt juosta. Joten se maratonohjelmasta. Se enkkojen tavoittelusta. Edessä on siis turistimatka Berliiniin ja tavoitteena päästä maaliin määräajassa, jotta saisin edes sen mitalin!
Hanskoja tiskiin en kuitenkaan vielä nakkaa, vaan teen tietenkin kaikkeni kuntouttaakseni itseni juoksukuntoon. Rullausta, hierontaa, vesijuoksua, uintia ja pyöräilyä on siis ohjelmassa seuraavat viikot. Ja kävelylenkkejä metsässä.

Vastoinkäymisistä voimaa?

Olen kohdannut elämässäni paljon vastoinkäymisiä, joista suurin osa on liittynyt tavalla tai toisella kehooni. Kun sairastuin crohnintautiin parikymmentä vuotta sitten, en halunnut myöntää sen vaikutuksia elimistööni, vaan jatkoin elämääni normaalisti, ehkäpä vielä aiempaa enemmän elimistöäni rasittaen, ikäänkuin kapinana diagnoosia vastaan. Minulla meni aivan liian kauan siihen, että opin ymmärtämään (=hyväksymään) sairauttani. Nämä viimeiset kolme vuotta olen kuntourheillut nousujohteisesti sairauteni hyväksyen ja huomioiden. Olen ollut äärettömän onnellinen siitä, että crohn on pysynyt melko hyvin remissiossa ja olen voinut lisätä treenimääriä. Olen myös oppinut hyväksymään vastoinkäymiset ja kuuntelemaan kehoani crohnin osalta siten, että olen himmannut ajoissa, antaen elimistöni levätä. Olen myös hyväksynyt crohnin aiheuttamien niveltulehdusten kuormittamat polveni ja lonkkani, jotka eivät ole priimaa, vaan oireilevat vaurioitaan silloin tällöin. Mutta olen ollut niin keskittynyt vain perussairauteni kuuntelemiseen, etten ole osannut ajatella, että voi tulla muitakin kremppoja.

Neljän viikon sisällä juoksin tuntureilla noin 155 km, kävelyretkien kilometrimääriä en ole laskenutkaan. Se oli mahtavaa! Voimaannuttavaa. Vapauttavaa. Ei sitä voi kuvailla mitenkään. Lapissa on ihan oma tunnelmansa. Tunturin laella, maisemien avautuessa silmänkantamattomiin, sitä tuntee olevansa osa jotakin aivan ihmeellistä.

Olin niin endorfiinien täyttämä nuo pohjoisen treenireissut, että todennäköisesti siksi crohninikaan ei oireillut kilometrimääristä. Ja mikään ei ollut mahtavampaa kuin lasketella pitkiä teknisiä alamäkiä tai rämpiä sulamisvesien valtaamilla latupohjilla tai tuntea pitkospuiden notkahtelu juoksuaskelten tahdissa. Olin niin onnellisuuspössyissä, että unohdin huoltaa kehoani. Huolsin vain mieltäni. Ja muistutus tästä kehon huoltamattomuudesta iski sitten jossain siellä Pallaksen ja Hetan välillä. Ja eilen kotipolulla.

Elastisen sanoin:

"Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa
koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan
hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin
mus on voima, jota en voi vaimentaa
pusken täysii aina vaan
mun ei täydy, vaan mä saan
katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan
murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään
hakenu näkemystä mun meininkiini taas
monacon vipeistä slummeihin keniaan
kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi
asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki
aitoo iloo vaikkei ympäril oo muut ku pahaa
ja toiset taas niin köyhii et ei niil oo muut ku rahaa
alotan ittestäni, korjaan mun mielen
nostan mun katseen ja mun suupielet
katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan"
              

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Suolipuoli sinivalas nutsaantui täysin!

Ajatukseni ovat saaneet jäsentyä parin palauttelupäivän sekä kotiinajon verran maaliviivan ylittämisen jälkeen. Tuntuu, etten muista tuosta matkasta Pallakselta Hettaan yhtään mitään, vaikka jokainen nyt ottamani askel taipaleesta tehokkaasti muistuttaakin rakkojen muodossa. Muistikatkoista huolimatta tästä tarinasta tulee todennäköisesti pitkä...

Jännitin lähtöä aivan valtavasti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tulisi reitin aikana tapahtumaan. Jollakin oudolla tavalla olin kuitenkin varma, että selviäisin maaliin asti aikarajojen puitteissa, eli 12 tunnissa. Vaikka kontaten. Salaisena tavoitteenani oli alittaa 10 tuntia, jos vain crohnsuoli ei alkaisi kiukutella ja kroppa kestäisi muuten. Treenannuthan olen aivan luvattoman vähän, enkä noin muutenkaan ole ihan ultrajuoksijan prototyyppi. Mutta uskon itseeni, joskus ehkä vähän liikaakin!
 
Mökkikaverillani Mikalla oli samanlainen aikatavoite kuin oma haaveaikani. Mikalla on huomattavasti vahvempi treenitausta ja polkujuoksukokemus kuin minulla, mutta päätin joka tapauksessa koittaa seurata noita lappilaisia jalkoja mahdollisimman pitkään, jos vauhti tuntuisi yhtään ookoolle. 

Eväänä matkalle minulla oli Squeezyn, Powerbarin ja Bloksin energianameja geelejä korvaamaan, vähän salmiakkipastilleja, yksi riisisuklaapatukka ja suolatabletteja, sekä juomarakossa 2.5 ltr High5:n zeroa. Matkan aikana tulisi olemaan kaksi huoltopistettä. 

Reitti alkoi laskettelurinnettä kivuten Pallastuntureiden laelle. Otimme ensimmäisen nousun (kuten muutkin nousut) rauhassa. Se sujui kisajännityksen purkautumisesta saadussa energiapiikissä jonkinlaisen hurmoksen vallassa, kilpailijoiden muodostamassa letkassa, jokaisen hakiessa omaa vauhtiaan.

Ensimmäisen nousun jälkeen matka jatkui vaihtelevalla pohjalla keroilta kuruille, nousten ja laskien. Helposti juostavaa alustaa oli melko vähän ensimmäisellä 40 kilometrillä.. Maisemienkatselun sijaan oli keskityttävä jalkoihin. Minulla kun on tapana kompuroida enemmän ja vähän vielä enemmän, enkä halunnut rikkoa itseäni heti alkumatkasta. Oli kivikkoa, mutaa, juurakkoa, tunturipuroja, sulamisvesiä, rakkaa. Pitkospuita ja lahoja pitkospuita. Yhdet rappusetkin. 

Noin kymmenen kilometrin kohdalla, jalkojen kastuttua jo useampaan kertaan, alkoi sukka liikkua jalassani päkiää hangaten. Tällaista ei ole ennen käynyt, vaikka jokaisella polkulenkillä onkin jossakin kohtaa jalat kastuneet. Tunsin, kuinka päkiöihini alkoi muodostua rakot. Päätin laastaroida ne ensimmäisessä huollossa. Matka jatkui. Fiilis oli hyvä. Pysyin rauhallisesti aloittaneen Mikan matkassa ongelmitta. Kepeästi kirmasimme teknisemmätkin alamäet Mikan säestäessä askeleitamme välillä joikaten. Hymyilytti.

Vajaan 20 km:n kohdalla minulle tuli näläntunne. Olin kyllä juonut ja ottanut energianameja säännöllisesti, mutta siitä huolimatta iski ensin nälkä ja siihen perään todella voimakas heikotus. Sanoin Mikalle, että jatka sinä matkaa, minun on nyt hidastettava. Ensimmäiseen huoltoon oli vielä viitisen kilometriä. Mika jatkoi omaa vauhtiaan, minä jäin taistelemaan perään.  Söin muutaman salmiakin, join niin paljon kuin pystyin vatsaani ajatellen, ja jatkoin nousua hitaasti kävellen. Hetkellisesti mietin, että tähänkö tämä matka tyssäsi. Heikotus meni kuitenkin ohi muutamassa minuutissa, ja siirryin takaisin hitaaseen juoksuun. Onneksi edessä oli taas lasku, ja sainkin Mikan kiinni lasketellessani mäkeä reippaasti alas. Oikeaan polveeni alkoi laskun aikana sattua, mutta se ei hidastanut vauhtia.

Saavuimme Hannukurun huoltoon, jossa vedin teippiä polven ympärille, söin pari keksiä, kourallisen sipsejä ja muutaman suolakurkkusiivun. Join kolme mukillista vettä ja täydensin juomarakon vedellä ja zerotableteilla. Katsoessani umpimutaisia ja märkiä jalkojani totesin, että aivan turhaa edes miettiä mitään rakkolaastareiden laittamista. Jos nyt ottaisin nuo kengät pois jalasta, en enää saisi niitä takaisin. Joten päätin unohtaa rakot ja niiden tuoman kivun. Matkaahan olisi enää reilu 30 km. Reitti jatkui Ounastunturille. Olo oli huollon tankkauksen jälkeen loistava, polvikipua lukuunottamatta. 

Katsoin edessä siintävää Pyhäkeron nousua. Se tulisi olemaan pitkä. Se on pitkä. Pitkä. Veemäisen pitkä. Mietin, miten polveni kestäisi nousun. Hölkkäsimme eteenpäin, ja totesin, että laskut olivatkin polvelle kivuliaampia kuin nousut. Polven kipu sai minut kuitenkin unohtamaan rakot ja toteamaan sen positiivisen seikan, että vatsani ei ollut kiukutellut vielä lainkaan. Kaikesta voi siis löytää jotain positiivista.

Sinnittelin Mikan perässä. Askelsimme kiduttavan nousun yhdessä Pyhäkerolle. Kivuista ja matkan pituudesta huolimatta minulla oli ollut koko ajan erinomaisen hyvä fiilis. Olin edennyt hymyillen, nauttien maisemista (niinä sadasosasekunteina, kun ei tarvinnut herkeämättä tuijotella askelsijoja) ja matkasta. Mutta tuo nousu. Se alkoi pikkuhiljaa muodostamaan veesanoja päässäni, ja muutama sellainen saattoi päästä ääneenkin suustani. Tuijotin jalkoihin. En halunnut katsoa ylös enkä alas. Etenin vain askel kerrallaan tasaisesti ylös, sen tiedon voimalla, että nousun jälkeen alkaisi lasku, joka veisi viimeiselle huollolle, jonka jälkeen matka olisikin jo tasaisempaa ja helposti juostavaa. Ja taas minun tuli nälkä. "Ei nyt!" ajattelin. "Ei saa alkaa heikottaa!". Kaivoin riisisuklaan repustani ja mussutin sitä koittaen saada positiivisia ajatuksia päähäni. 

Tarpeeksi monen askelparin jälkeen saavuimme Pyhäkeron laelle, jossa vastassamme oli hyytävä tuuli ja komeat näkymät. Taas hymyilytti. Energiat tasoittuivat siinä kuin hengityskin.

Aloimme juosta. Polveni ei kestänyt. Sanoin Mikalle, että mene sinä. Edessäni oli aukeamassa loistava alamäkibaana, enkä voisi juosta sitä! Sain toiselta kanssakilpailijalta parasetamolia, ja jatkoin jonkin matkaa hänen kanssaan jutellen. Hänellä oli vatsaongelmia, ja joutui sen vuoksi myös kävelemään. Alamäen alkaessa päätin kuitenkin koittaa juosta. Ehdin jo kuvitella, kuinka loikkisin kuin nuori poro täysillä laukaten koko alamäen huoltoon asti ja ohittelisin samalla muita. Ja saisin taas Mikan kiinni! Mutta totuus iski karvaasti vasten kipuaistiani, kun olin muutaman reippaan askeleen ottanut. Kipu oli niin kova, että silmissä säkenöi. En halunnut luovuttaa. Kaivoin kävellessäni siteen repustani ja tuin sillä polveni. Ensimmäisessä huollossa laittamani teipit olin jo repinyt pois, kun ne puristivat liikaa. Uusi kokeilu. Lyhyin ja hitain juoksuaskelin. Ei. Ei vain onnistunut. Irvistelin tuskasta ja v*tutuksesta. Vatsa kunnossa. Vasen rustovaurioinen polvi oireeton. Voimia jäljellä. Ja menohaluja vaikka kuinka. Niin sitten oikea polvi tekee tenän! Harjoituksen puute, joten ihan itseäni sain syyttää polven kiukuttelusta. Muttei se kauheasti lohduttanut siinä vaiheessa.
Laitoin reippaan kävelyvaihteen päälle ja  luovutin kymmenen tunnin alituksen suhteen. Testimielessä koitin välillä ottaa pari juoksuaskelta, mutta ei. Jalka petti alta. Vihdoin saavuin viimeiseen huoltoon, ja yllätyksekseni Mikakin oli siellä vielä. Tosin lähdössä jo. Huusin, josko jollakulla olisi minulle antaa jotain kipulääkettä, jotta selviäisin maaliin. Sain kipulääkkeen, vedin samanlaisen evästyksen kuin ekassa huollossa, ja jatkoin matkaa kävellen. Soitin huoltajana sairastumisensa vuoksi toimineelle Samulille, että olen lähtenyt vikasta huollosta, mutta  loppumatka kestää polvikivun vuoksi. Kello oli 19.50 ja matkaa jäljellä viitisentoista kilometriä.

Aloin laskeskella minuutteja ja vauhteja. Minulla saattaisi sittenkin olla mahis kymmenen tunnin alitukseen! Kävelin niin ripeästi kuin pystyin. Tasaisilla pätkillä könkkäsin juoksunomaisesti eteenpäin. Polvi toimi, kun sen ei tarvinnut taipua liikaa. Kipulääke auttoi jonkin verran. En meinannut uskoa, että olin tullut jo yli maratonin verran kilometrejä, koska energiaa ja voimia olisi riittänyt juoksuun vielä hyvin. 

Hiekkatie tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Kolme kilometriä kykenin juoksemaan, sen jälkeen polvi ei pitänyt enää tasaisellakaan. Kävelyvauhtini pysyi n. 8'30 min/km. Ohitin muutaman muun kävellen etenevän. Tarjosin salmiakkia tienvarressa kannustaville pikkupojille. Hymyilin maahan kirjoitetuille kannustusviesteille. Hiekkatien loppupuolella, ennen viiden kilsan asvalttiloppupätkän alkua, oli Samulikin kannustamassa. Tuossa vaiheessa on aina mukava nähdä jotkut tutut kasvot, siitä saa mukavasti lisäboostia loppumatkalle. Koitin jälleen hölkätä. Kilometrin verran riitti kivunsietokykyni, sitten oli taas pakko kävellä. Asvalttitien viettävä reuna oli tuskaa polvelle. Edelleen laskin kilometrejä ja minuutteja. Tiesin, että jos polveni olisi kestänyt juoksua, olisin hitaastikin hölkötellen voinut päästä jopa alle 9h 30min, helpostikin. Viimeiseltä 15 km:n tieosuudelta olisi tarvinnut napata pois alle minuutti kilometrivauhdista. Mutta turha jossitella, jostakin se polvenkin kestämättömyys kertoo, ja tuo oli senhetkinen kunto. Kävelin kuitenkin niin vauhdilla, että ohitin jopa kaksi juoksijaa. 

Vihdoin alkoi kantautua maalialueen humu korviini. Päätin, että maaliin juoksen, sattui sitten kuinka paljon hyvänsä. Joku tuli vastaan ja huikkasi, että maaliin on enää 300 metriä. Aloin juosta. Kipu oli järkyttävä, mutta tuossa vaiheessa sen peitti kehoni valtaava hormonien sekoitus, ja tunsin hetkellisesti suorastaan liitäväni. Huvittavaa mielikuvaani korosti kuuluttajan ääni, joka kiritti minua sanoillaan: "Sieltä saapuu lennokkaalla askeleella maaliin kilpailija numero 273!" 

Sain kaulaani Nutsin hienon "mitalin". Olin hurmiossa! Kävelin hymyssä suin ystävieni luokse. Minä tein sen! Halaukset, yläfemmat. 

Huikkasin ystävilleni, että haen juotavaa. Olin ollut paikoillani noin minuutin. Käännyin lähteäkseni. Noin kolmannella askeleella viiltävä kipu lävisti polveni ja jalka petti alta. Ehdin juuri ja juuri ottaa sattumalta vieressä olevan maalipaljuperäkärryn kulmasta kiinni, ja lähellä seisova mies nappasi minua käsivarresta, etten kaatunut maahan. Istahdin kärryn reunalle. "Henkilökuntaan" kuuluva mies ei antanut minun nousta, vaan kutsui ensiavun paikalle. Olisivat kantaneet minut paareilla ensiapuun, mutta paareja ei ollut. Paikalle tuotiin sen sijaan kantoliina. Minua nauratti. Olin juossut polvella yli 56 kilometriä, kyllä sillä nyt konkkaisi parisataa metriä ensiapupisteelle. En suostunut kannettavaksi. Miehiset tuet molemmin puolin koikkelehdin polvihoitoon. Sain kourallisen kipulääkkeitä ja jääpussin ja siteen polveen. Kaikki hyvin taas. Ei muuta kuin pesulle ja syömään riistakeittoa.


JÄLKIMAININGEISSA

Matka antoi minulle valtavasti. Sain tutustua uusiin, mahtavan ihaniin ja hauskoihin ihmisiin. Erityiskiitos Pasille, Mikalle, Iirikselle ja Kirsille kanssaelämisestä jännityksen kanssa ennen ja jälkeen, ja suuri kiitos Samulille, joka jaksoi flunssastaan huolimatta huoltaa, kuskata ja kannustaa meitä kaikkia. 

Näin livenä reitin varrella monta koopeekoolaista, joista useampikin taisteli itsensä joko maaliin asti tai muuten kunnioitettavan pitkälle perusmatkalla, eli 134 km:llä. 

Pääsin nauttimaan Lapin avarista ja kauniista maisemista. Sää suosi, aurinkoa oli sopivasti ja pari piristävää sadekuuroakin saatiin. Vatsani ei kiukutellut lainkaan. Luulen, että Mr Crohninkin sielu lepäsi noissa uljaissa maisemissa. 

PALAUTTELU

Sunnuntaina tutustuin jalkoihini uudestaan. Vasen jalkani oli kokonaisuudessaan hiukan turvonnut, mutta siinä onkin useiden vatsaleikkausten jäljiltä lymfakiertohäiriötä, eli ei mikään ihme. Vasen polvitaive oli kipeä. Jokaisessa varpaassa rakko, samoin päkiöissä. Oikea polvi vähän turvoksissa, kävely onnistui, alaspäin meno vaikeaa. Kokonaisuudessaan vointini oli yllättävänkin loistava. 

Lähdimme Samulin ja Otto-koiran kanssa tekemään palauttelulenkin Särkitunturille. Kuutisen kilometriä kävelyä, jonkin verran nousua ja laskua. Ihan tuskatonta se ei ollut, mutta niiden maisemien väärti. Särkirunturilta oli myös huikea fiilis katsella Pallaksia, ja miettiä, että tuolla sitä eilen mentiin. 

Myöhään illalla kävimme vielä Levin huipulla Pasin ja Samulin kanssa. Pasi oli joutunut keskeyttämään 134km:n matkan reilun sadan kilsan jälkeen jalkavaivojen vuoksi. Mutta yllättävän ketterästi Pasikin Leville kipusi, vaikkei vielä aamulla meinannut pysyä pystyssä. Ehkä toimintakykyä oli palauttanut alkuillan uintimme 12 asteisessa Petsukkalammessa.

Maanantaina teimme Samulin ja Oton kanssa retken Kumputunturille. Siellä tuli kävelyä lähes 11 km, ja nousumetrejäkin taas ihan kiitettävästi. Polveni alkoi olla oireeton, joten matka taittui helpohkosti ja pääsin jälleen nauttimaan sanoinkuvaamattoman mahtavista maisemista. Mieleni teki jopa juosta tuolla Kumputunturin polulla, joka oli kuin suoraan satukirjasta. 

Kiitos NUTS, kiitos ystävät, kiitos Crohn ja Colitis ry. Kiitos rakas tyttäreni ja muut läheiset. Kiitos elimistöni. Kiitos myös minulle itselleni, että uskalsin, kaikkien edellämainittujen tuella. Matka jatkuu hymyillen kohti uusia seikkailuja!

Sinivalas siivilllä! (kuva: Onevision)
Särkitunturilla palauttelua ja Pallasten ihailua
Särkitunturi
Kumputunturin satupuita
Hetki ennen starttia (kuva: Samuli Tiirikainen)

Kumputunturi



Pyhäkerolla loputtomalta tuntuneen nousun jälkeen (kuva: Mika Laiti)


💗


Kumputunturiretkellä puu kaappasi syliinsä (kuva: Samuli Tiirikainen)
Ei lisättävää. Paitsi matkaan reilu kilsa ;)