Rasti seinään -en eksynyt

Paluu Joensuu-Jukolaan ja kuinka sinne jouduinkaan

Nuoruudessani rakastin koulun suunnistustunteja. Ahveniston harjumaisemissa kirmasimme pareittain rasteja etsien, olimme aina parini kanssa ensimmäisenä valmiita. Taisimme olla ainoita, jotka oikeasti tykkäsivät rymytä sinne syvimmänkin supan pohjalle. Ehkä olin saanut jonkin suunnistusgeenin isältäni, joka oli paljon suunnistanut omassa nuoruudessaan. En kuitenkaan jostakin syystä tuota liikuntatuntien innostustani vienyt sen pidemmälle, ja suunnistus unohtui vuosikymmeniksi. 

Parin vuoden ajan olen useamman kerran miettinyt, miltä tuntuisi taas pitää karttaa ja kompassia kädessä. Olin enemmän kuin innoissani, kun kuulin, että Samulilla on pitkä suunnistusura takanaan (ja edessä). Samuli lupautuikin viemään minut iltarasteille. 

Keskiviikkona 31.5., ensimmäistä kertaa sitten lukiovuosien, lähdin Sydän-Hämeen rastien kolmen kilometrin radalle. Edellisen illan olin opetellut karttamerkkejä ja Samuli antoi pikaopastuksen kompassin käyttöön. 

Olin niin innoissani, etten oikein malttanut keskittyä maastoon, vaan kirmasin kuin villisika pitkin ryteikköjä kompassin osoittamaan suuntaan. Onneksi oli järjen ääni peesissä hiukan toppuuttelemassa intoani. Pari kertaa kuulin turhautumisenkin äänensävyn selkäni takaa, kun en tajunnut ottaa uutta suuntaa kompassilla harhautuessani reitiltä, vaan painelin vain eteenpäin. Yleensä ymmärrän kerrasta, kun minulle jotain sanotaan, mutta tuona iltana ajatukseni menivät enemmän ristiin kuin rastiin, mutta laitan sen täysin kompassin ja kartan piikkiin. En ollut odottanut, että innostun metsässä kuin pikkulapsi karkkikaupassa. Vähemmästäkin saattaa järjellinen toiminta lamaantua...Löysin kuitenkin kaikki rastit, en kyllä tiedä, olisiko se onnistunut ilman Samulia. Mutta kipinä syttyi heti, ja totesin suunnistuksen olevan myös oiva harjoittelumuoto Nuts Pallasta ajatellen.

Seuraavalla viikolla eräs koopeekoolainen (Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 -ryhmäläinen) kyseli Facebookissa, olisiko ketään innokasta ja suunnistustaitoista, joka haluaisi osallistua Venlojen viestiin, joukkue kaipasi avausosuuden juoksijaa. Näin ilmoituksen ja pikkutyttö sisälläni huusi "Minä! Minä!". Mutta maltoin mieleni... Sitten Samuli tägäsi minut tuohon keskusteluun, ja sehän riitti luomaan minulle sen mielikuvan, että olisin myös suunnistustaitoinen innokkuuden lisäksi. Niinpä tulin värväytyneeksi Suomi 100 Venlojen juhlaviestiin, Suopursu-joukkueen avausosuuden juoksijaksi. 

Paniikkihan siinä sitten kuitenkin iski, ja hattua täytyy nostaa ehkä maailman pitkäpinnaisimmalle miehelle, joka jaksoi ja jaksaa edelleen, vastailla suunnistusaiheisiin kysymyksiini, joita esitin kuin pahimmassa kyselyiässä oleva pikkulapsi. Samuli vei minut myös harjoitusrasteille, joilla käytin peukalokompassia normikompassin sijaan, ja se osoittautuikin oivaksi välineeksi. Ehdimme vielä toisen kerran iltarasteillekin (3km:n rata) ennen Venloja. Jännitys kasvoi vatsanpohjassa. Opiskelin ulkoa Joensuu-Jukolan nettisivut.

Perjantaina ajelimme muutaman mutkan kautta Joensuuhun, jonne saavuimme illansuussa. Vatsani oli kipeänä jännityksestä. Kaikki näyttivät ammattisuunnistajilta, minulla ei ollut edes suunnistusvaatteita -polkujuoksutossut ja normi juoksuvaatteet. Suunnistajaitsetuntoni mureni hetkessä. Mietin moneen kertaan, että en tule selviämään radasta. Että pikkulapsimainen innostukseni ja yllytyshulluuteni on saanut minut tällä kertaa tekemään pahemmanlaatuisen virhearvion ja tulisin pettämään koko joukkueen. Koitin pitää itseni kuitenkin kasassa. Onneksi sain purkaa paniikkia Samulille, joka vakuutteli, että selviän. Joukkueelle olin sanonut, että en varmasti alle kahden tunnin selviä omasta osuudestani.

Kävimme vielä illalla harjoitusradalla etsimässä kolme ensimmäistä rastia, enempää emme pitkän päivän jälkeen jaksaneet. Mutta pääsin vähän tutustumaan siihen, millaista tuleva maasto tulisi osittain olemaan. Ehkä itseluottamuksenikin nousi piirun verran...

Yön nukuimme teltassa, minulla se meni kyllä lähinnä linnunlaulua kuunnellessa ja seuraavaa päivää miettiessä. Se pieni itseluottamuspiiru laski miinuksen puolelle. Oli nimittäin luvattu hellettä! Minä, suolipuoli, kroonisesti nestehukkainen, suunnistustaidoton, nivelvammainen, tapaturma-altis yllytyshullu olin lähdössä 6.7 km:n radalle auringonpaahteessa. Varma hyytyminen ja eksyminen ja tajunnanlähtö edessä, vähintään katkennut jalka tai käsi... Ihan aina en itsekään ymmärrä itseäni, kun löydyn tuollaisista tilanteista.

Aamu koitti, aurinko paistoi, linnut jatkoivat lauluaan. Illalla hankitut suunnitussukat ja -paita odottivat päällepukemista. Ne ylläni tunsin itseni vähän enemmän suunnistajaksi, vaikkakaan yölliset kauhukuvat eivät mielestäni poistuneetkaan. Kävelimme läheiselle ruokakaupalle hakemaan aamiaistarpeita. Samuli mukavasti muistutteli säännöllisin väliajoin, kuinka paljon starttiin on aikaa. Sain kuitenkin syötyä hyvin ja join. Ja join. Ja join. Vettä, urheilujuomaa sekä mustikkakeittoa maltolla ja proteiinijauheella höystettynä. Pikkuhiljaa koitti se hetki, kun piti tavata muu joukkue. Pikaiset tervehdykset, viime hetken panikoinnit ja sen jälkeen jouduin yksin siirtymään lähtöalueelle.

Osasin nollauttaa emittini ja muutenkin selvisin "lähtöselvityksestä". Olin saanut kyllä hyvät ohjeetkin noihin toimiin niin Samulilta kuin joukkueeltanikin. Starttiin oli aikaa vielä vajaa tunti.

Koitin etsiä varjopaikkaa, jossa odotella lähtöä. 40 minuuttia sulatusuunissa tuntuu aika pitkälle ajalle. Join jo toisen metsään varatuista juomapulloistani tyhjäksi. Vihdoin pääsimme lähtöpaikoillemme, jotka olivat merkitty numeroin katuun. Muistelin Samulin neuvoja, että viitoitetulla alueella matkalla K-pisteelle tutki karttaa... Ja ota ensimmäinen rastiväli tarkasti ja rauhassa... Kaksi minuuttia lähtöön. Kartat jaettiin. Viilensin kasvojani kanssavenlojen tapaan kartalla leyhyttelemällä. Minuutti lähtöön. Kartta pysähtyi. Kuulutukset hiljenivät. Kaikki odottivat hengitystä pidätellen lähtömerkkiä, kirkonkellojen soittoa. Ja sitten ne soivat! Yli tuhatpäinen Venlojen joukko lähti pitkää lähtösuoraa karttoja avaten, kukin omaa vauhtiaan. Koitin juosta mahdollisimman reippaasti samalla karttaa tutkien, mutta meitä oli niin paljon yhdessä läjässä, että ohittelu oli lähes mahdotonta. Kurvasimme lähtösuoralta kohti metsää ja tulimme k-pisteelle, josta otin suunnan kohti ensimmäistä rastia. Rastikoodeja huudeltiin ympärillä ja sen perusteella oli helppo lyöttäytyä oikeaan suuntaan menevään jonoon. Ilma tuntui tuskaisen kuumalta. Ensimmäisessä ylämäessä sekunnin murto-osan ajattelin, että on liian kuuma. En selviä. Ajatus kuitenkin katosi samantien tutun innostuksen vallatessa mieleni. Pari ensimmäistä rastiväliä meni melko vauhdikkaasti löytäessäni kaverikseni reipasvauhtisen ja kokeneen suunnistajan. Valitettavasti kolmannella rastilla jouduimme jo eri hajontaan, ja jouduin etenemään seuraavan rastivälin itsekseni, tosin muutama sata tyyppiä kyllä juoksenteli lähistöllä... Sitten löysin itselleni taas kaverin, jolla oli sama rata kuin itselläni. Yhdessä vedimme sitten koko loppuradan. Hän oli kokeneempi suunnistaja, minulla taas oli enemmän vauhtia. Olimme siis hyvä pari metsässä.

Olin aivan fiiliksissä. Olin kartalla lähestulkoon koko ajan, rastit löysimme yhtä hyvin pientä pummia lukuunottamatta suoraan, energiaa riitti ja auringonkin olin unohtanut. Viimeiselle rastille tullessamme en meinannut edes ymmärtää, että rata loppui! Viimeisellä suoralla kuulin Samulin kannustushuudon yleisön joukosta. Siitä sitten loppukirillä maaliin, viimeiset leimaukset ja karttaa hakemaan kakkososuuden juoksijalle! Olin saanut ohjeistukset siihenkin, mutta en silti osannut nostaa karttaa heti oikein telineestä. Yritin kiskoa karttojen suojana ollutta läppää, kunnes tajusin, että kartta roikkuu siinä näkyvillä. "Idiootti!" tuhahdin itselleni, hymyillen. 

Loppuaikani oli noin 1h 43min. Ei nestehukkaa, ei koheltamista. Kuntoni olisi riittänyt vauhdikkaampaankin menoon, mutta taktikoin ja pitäydyin kokeneessa seurassa. Muutaman kerran mietin jälkipuinneissani, että olisiko pitänyt mennä itsekseni, kovempaa. Tai etsiä joku vauhdikkaampi kaveri, ketä peesata. Mutta kun kuulin, kuinka vaikea rata oikeasti oli, olin tyytyväinen ratkaisuuni. Sitä paitsi tuosta pienestä kaivertamisesta jäi vain entistä suurempi nälkä seuraavaa Jukolaa ajatellen...

Jukolan jälkeen en ole ehtinyt vielä jatkamaan suunnistajan uraani. Jukolasta jatkoimme matkaa Leville + Rovaniemelle treenaamaan viikoksi Nuts Pallasta varten. Tuosta viikosta on tulossa oma rapsansa. Tänään kuitenkin suuntaamme jälleen kohti pohjoista, huomenna on edessä Sallan tunturimaratonin puolikas. Se onkin viimeinen pitkis ennen Pallas-Hettaa.