perjantai 17. marraskuuta 2017

Askeleita ajatuksissa vai ajatuksista askeleita? - distressistä eustressiin

Itsereflektiosta ja stressistä

Kuva otettu distressivaiheessa
Olen opetellut olemaan stressaamatta asioista. Olen huomannut sen olevan ihan hyvä juttu, etenkin sairauteni kannalta. Osaan ottaa melko lungisti, luotan siihen, että asiat järjestyvät. Eivät toki itsekseen, mutta eivät myöskään turhaan stressaamalla. Luotan myös itseeni.
Viimeaikoina on kuitenkin silmiini osunut useampikin artikkeliotsikko stressin hyödyntämisestä voimavarana. Ja kuten eilisessä blogitekstissäni lyhyesti, mutta filosofis-sosiaalipsykologisesti pohdin, itsereflektiohan on aina hyväksi.


Maaret Kallio kirjoittaa HS:n blogissaan (8.11.2017) stressistä osuvan kuvaavasti: 
                 Ydinajatus on oikeastaan tässä: yhteiskunnasta ei tulisi yhtään mitään ilman stressiä. Stressin alkuperäinen tarkoitus on auttaa ihmistä toimimaan – ei uuvuttaa meitä toimintakyvyttömäksi. Vaaroistaan huolimatta stressi on myös positiivinen voimavara, joka auttaa suoriutumaan, keskittymään ja kehittymään. Ihminen voi parhaiten aktiivisuuden ja levon tasapainossa. Hyvinvoiva mieli kaipaa haasteita ja tehtävät valmistuakseen deadlineja. Lyhytkestoinen stressi on tärkeä polttoaine muutokselle ja tavoitteiden saavuttamiselle. 

Stressin hyötysuhdetta miettiessäni halusin tietysti löytää asiasta jotakin faktaan perustuvaa materiaalia. Googlen ehdottamien kymmenien hyvinvointi-mielenhallinta-yksisarvistaikahoitomainosten ja -sivustojen seasta bongasin sentään jonkun hieman enemmän luottamusta herättävän kirjainyhdistelmän: VTT. VTT:n julkaisua "Älä tule paha stressi, tule hyvä stressi" (Eustress) voinkin suositella luettavaksi. Se on kaksivuotisen hankkeen tuotos VTT:n ja Tampereen yliopiston monitieteisen tutkijatiimin toimesta.

Ehkä siis se jonkinlainen kirjoitus- ja opiskeluflow, mikä aina välillä iskee päälle ja suoltaa tekstiä paperille siten, etten jälkikäteen meinaa tekstiä edes omakseni tunnistaa, onkin tällaista myönteistä stressiä eli eustressiä: Myönteinen stressi ilmenee työstä nauttimisena koetun paineen tunteen vuoksi tai siitä huolimatta.

Distressi

Tänään kuitenkin havaitsin rintalastaani painavaa distressiä. Se painoi rintalastani lisäksi myös jalkojani. Myös pääni tuntui painavalta, ei tosin ehkä stressistä vaan siitä ajatusten ja ideoiden ja tiedon kuormasta, jota olen joutunut sinne viime aikoina sullomaan. Ja jotka olivat siellä täysin sikin sokin, jäsentymättöminä. Mutta minähän tarvitsen myös hiukan tätä distressiä! Se sysää liikkeelle! Se auttaa saavuttamaan tavoitteet! Tajusin, että ei ole siis väärin tai huono asia välillä stressatakin. Kunhan sitä ei tee turhaan, turhista asioista eikä liian pitkään. Ja vielä kun kykenee muuttamaan distressin eustressiksi, niin mikäs sen parempi! Ja tänään tuo muutos tapahtui minulla juoksulenkillä. Tämän kaiken tajusin lenkin viimeisellä puolella kilometrillä, ja tunne oli melko euforinen. Kurttu kulmieni välistä vaihtui jälleen hymyyn.


Lenkillä

Lähdin lenkille painavin jaloin, parin kilon lisäpaino rintalastassani. Hölkkäsin järkyttävään vastatuuleen, niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Normaalisti nautin lenkeillä siitä, että ei tarvitse ajatella. Voin vain keskittyä ympäristöön ja askellukseen. Tänään tuntui, että kompastun joka askeleella, niin paljon oli ajatuksia päässäni sikin sokin. En osannut oikein edes purkaa sitä vyyhtiä mistään suunnasta. Hölkkäsin kuitenkin eteenpäin, sykkeetkin olivat vauhtiin nähden yllättävän korkealla. Jostain tuntemattomasta syystä poikkesin vakilenkiltäni heti alkumatkasta, tietämättä oikeastaan edes mistä aion juosta. Menin vain sinne minne painavat jalkani minua veivät. Jossain parin kilsan kohdalla tuli jyrkähkö ja pitkähkö ylämäki, ja päätin kävellä sen korkeahkosta sykkeestä johtuen. Yhtäkkiä huomasin edelleen käveleväni, vaikka mäki oli jo mennyt. Olin ajatuksissani unohtunut kävelemään. Ei muuta kuin takaisin hölkkään. Ja sitten alkoi tapahtua jotakin. Huomasin, että ajatukseni, se kaikki tieto päässäni (kolme päällekkäistä, vaativahkoa ja laajaa kirjoitustehtävää tuhansien sivujen lähdemateriaaleineen ja muutama sata sivua tenttikirjaa) alkoi lokeroitua, hakeutua niille kuuluviin paikkoihin. Sen seurauksena paino hävisi rintalastastani, jalkanikin kevenivät. Viimeinen kilometri lenkistä olikin jo helppo. Vastatuulikin tuntui mukavalta hikisillä kasvoillani. Distressini muuttui eustressiksi.

Ja joku vielä kehtaa ihmetellä, miksi juoksen.

2 kommenttia: