Aloin purkaa parvisänkyä. Olen sen yksin kasannut (vaikka ohjeessa sanottiin, että pitää olla kaksi kasaamassa), joten sen enempää ajattelematta päättelin voivani myös purkaa sen yksinäni. No. Eihän se nyt niin yksinkertaista ollutkaan. Jonkun olisi pitänyt kannatella sängyn yläosaa, kun viimeisiä ruuveja irroitetaan. Ja se yläosa painaa aika hiton monta kiloa. Käteni eivät mitenkään riittäneet 210 sentin matkalle, saati että olisin vielä päässyt ruuvaamaan viimeisen ruuvin irti. Tämänhän tajusin vasta siinä vaiheessa, kun toinen pää oli jo irti ja käteni kannattelemassa sitä. Irtikään en voinut päästää, koska muuten koko runko olisi romahtanut ja osat vääntyneet, pahimmassa tapauksessa ikkunalasi (asumme neljännessä kerroksessa) olisi mennyt säpäleiksi. Onneksi exäni oli tuomassa toista sänkyä. En joutunut tekemään hauisjumppaa kuin vajaa 20 minuuttia. Onneksi crohninikin on suht rauhallinen, vessaan en olisi kyllä päässyt. Siinähän sitä olisi ollut materiaalia hauskoihin kotivideoihin. No, tilanteesta selvittiin, eikä mitään edes hajonnut. Niskat vähän on jumissa.
Sänkyjumppaan sopii lokakuisen Vaarojen maratonin parkkiohje. |
Tytär sai sänkynsä, ja äiti pääsi päivän marrasputkilenkille. Alkuverryttelyksi koiran kanssa kävelylenkki, ja sitten yksin vakkarireitille. Ihmeen kevyesti kulki askel, vaikka eilen oli vähän raskaampi polkuilu mudassa ja mäissä. Selkäkään ei juuri vihoitellut. Hämmästyin myös muutosta itsessäni: En pelännyt lenkillä, vaikka oli pimeää! Mielikuvitukseni ei muotoillutkaan puista ja pensaista epämääräisiä hahmoja, enkä ajatellut kauheuksia niistä parista vastaantulijasta, jotka kuntopolulla kohtasin. Alankohan minä aikuistua?
Loppuilta onkin kulunut ranskalaisen yhteiskuntateorian parissa. Yllättävän mielenkiintoista!
Se on moro!
...
Jos joku muuten haluaa tuon parvisängyn, niin sen saa hakea pois. Mielellään mahdollisimman pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti