Oma henkinen kasvumatkani on jo pitkällä, vaikka onkin prosessina loputon. Tunnen itseni, tunnen kehoni, tiedän mitä kohti haluan pyrkiä. Tunnistan heikkouteni ja vahvuuteni. On ollut mielettömän hienoa huomata muutos itsessäni, löytää itseni, sanoa kättäpäivää sisimmälleni. Omalla kasvuprojektillani olen ehkä ollut tiennäyttäjänä muillekin. Olen rohkaissut tekemään muutoksia, pyrkimään kohti sitä todellisuutta, jossa ”kelpaat sellaisena kuin olet” pitää paikkansa. Koska itselle on turha valehdella kaiken olevan hyvin silloin kun kaikki ei ole hyvin.
Eräs hyvä ystäväni sanoi tänään lähes sanatarkasti näin: ”Päätin muuttaa tapaa katsella häiritseviä asioita tekemättä niille mitään. Sillä vaivalla kun miettii, että tuossa on tuo hiton teippi takertunut takkiin niin olis ottanut sen jo pois. Ni. Jos voi tehdä niin miksi ei tee.”
Niin juuri. Jos voi tehdä, niin miksi ei tee?
Sairaalassa ollessani juttelin yhtenä iltana erään toisen ystäväni kanssa. Sanoin, että en pidä siitä, kun joudun välillä olemaan heikko. Samalla tulin sanoneeksi lauseen, jonka totesimme sopivan huoneentauluksi meille molemmille:
”Onhan noi sun sairauskokemukset toisaalta sellaisia, mitä ei kaikilla ole, eli arvokkaitakin, vaikkei ehkä siltä tunnu. Sää ymmärrät meinaan asioita eri lailla ja pystyt ehkä kääntään lopulta voimavairoikses kaikki vaikeutes”, kiteytti kolmas ystäväni auttaen minua näkemään asioita oikeasta suunnasta.
Minulla on melko runsaasti voimavaroja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti