Kun tasapaino horjuu, ei tasoittava auta

En ole käynyt blogissani moneen kuukauteen. Tarkoituksella. On tapahtunut niin paljon, on ollut niin vaikea vuosi, että en ole osannut jäsentää ajatuksiani tänne. Nyt päätin kuitenkin kirjoittaa taas pitkästä aikaa.

Bloginihan sai alkunsa päätöksestäni osallistua vuoden 2017 Pallas-Hetta polku-ultralle. Tänä vuonna minun piti olla parantamassa aikaani samalla reitillä, mutta jälleen kerran kehoni päätti toisin. Siirsin siis osallistumisoikeuteni ensi vuodelle. Siksi päätin aloittaa matkan kohti Hettaa nyt myös blogissani.

Yllätyksekseni täällä oli kuitenkin valmis blogiteksti helmikuulta. Jostain syystä en ole sitä kuitenkaan tuolloin julkaissut. Mutta nähkööt se päivänvalon nyt, ennen uutta tekstiä. Tässä siis helmikuulta, olkaa hyvät:

Luvattoman kauan on kulunut edellisestä blogitekstistäni. Instagram-tiliäni seuraavat ovat ehkä jotakin vihiä saanut tilanteestani, se kun on nopea kanava lyhyesti infota kuulumisia.


"Aika lähteä liikkeelle" sanoi Polarinikin juuri. Noihin sanoihin päättyi edellinen tekstini. Ironista.

Olin jälleen hiihtämässä. Viime sunnuntaina. Se oli taas tällainen "suksikaan kuuseen"-tyylinen hiihto: oli pakko päästä metsän keskelle, jotta ajatukset päässäni löytäisivät jonkinlaisen järjestyksen. Ja koska olen jo pitkään ollut jotenkin puolikuntoinen, tai kolmeneljäsosakuntoinen tai jotain sinne päin, päätin jo etukäteen, että suksin hyvin rauhallisesti. Lenkkini lähtee alamäkeen, joten annoin skinien (karvapohjasukset, tällaisen suksiuusavuttoman helppokäyttöhiihtimet) liukua ja hengittelin ulkoilmaa (josta en juuri ollut viikolla ehtinyt nauttia). Käännyin Kaupista kohti Niihamaa. Sää suosi ja laskiaissunnuntai oli saanut paljon väkeä ladulle. Väkisin meinasin lykkiä itseäni reippaampaan vauhtiin, sykelukemista välittämättä.

Toivuttuani joulukuisesta sairaalakeikasta ja HAE-kohtauksesta, odottelin innolla tammikuuta ja alkavaa tammihaastetta. Tammihaasteessa oli ideana liikkua lihasvoimalla päivittäin vähintään 30 minuuttia, ja liittää se johonkin ennalta annetuista määreistä (savuava savupiippu, järjetön jää, kellonaika, bensamittari jne.). Ajattelin haasteen olevan helppo, saihan sen toteuttaa millaisin liikunnallisin keinoin hyvänsä, toisin kuin marrasputken, jossa määritetty aika tuli juosta päivittäin. Olin myös asettanut itselleni sykemittariin Polarin juoksuohjelman kesän tulevaa ultrajuoksua (kyllä, ajattelin lähteä taas nauttimaan maisemista Pallas-Hetta -välillä heinäkuun puolivälissä NUTS Ylläs Pallas -polkujuoksutapahtumaan) ajatellen.

Jo ensimmäisillä juoksulenkeillä totesin askeleideni olevan epätavallisen raskaita. Syketasonikin oli normaalia korkeammalla. Ajattelin, että en ehkä ole vielä kuitenkaan aivan toipunut siitä ameebasta, eikun ödeemasta (voit lukea taudista halutessasi (älä halua) lisää täältä: haetauti), ja päätin toistaiseksi tehdä suurimman osan lenkeistä kävellen. Ohjelmaan sisältyy myös voimaharjoittelua ja kehonhuoltoa. Voimaharjoittelussakin jouduin tyytymään vähäisiin toistoihin huomattavasti aiempaa pienemmillä painoilla/vastuksilla. Joinakin päivinä oloni oli niin lähellä normaalia, kuin minulla voi olla, toisina päivinä tunsin oloni vähintään omituiseksi. En osaa kuvailla millaiseksi. Onneksi pääsin pari kertaa käymään Joensuussa hakemassa voimia. Samulin kanssa sain tehtyä muutaman ohjelmanmukaisen treenin ja pääsin suunnistamaankin. Pieni lisäirtiotto arjesta Kolijazzissa teki hyvää. Mutta auttoi vain hetkeksi. Kalenterini muistutti päivittäin juoksuohjelman päiväkohtaisesta harjoituksesta. Jaksoin tehdä niistä vain murto-osan. Jollakin tapaa selvisin kuitenkin tammihaasteen minimitavoitteista. Alkoi pikkuhiljaa harmittaa.

Tammikuu täyttyi myös erilaisista poliklinikka- ja tutkimuskäynneistä. Osa koski crohnintautia, osa HAE-tautia. Kurssit yliopistolla alkoivat ja teettivät aiempaa enemmän töitä (teettävät edelleen). Sosionomitutkinnon jäljellä olevia tehtävänrippeitä olen koittanut tehdä kaikissa mahdollisissa väleissä, vaikka myönnän, että motivaatio niiden tekemiseen on aivan nollissa. Mutta pakko nekin on rypistää pois. Yhden tentin jouduin perumaan, koska en yksinkertaisesti ehtinyt lukea tarpeeksi. Toiseen menin kohtuullisen hyvin valmistautuneena, mutta kun sain tenttipaperin eteeni, kaikki tieto katosi jonnekin päästäni. Tai ei kadonnut, mutta jäi vähän kuin jumittuneen esiripun taakse. Tiesin, mutten saanut mitään paperille asti. Koskaan aiemmin ei ole tuollaistakaan tapahtunut. Alkoi pikkuhiljaa harmittaa hiukan enemmän.

Jotta saan pyöritettyä jollakin tapaa opiskelijan taloutta, on minun käytävä välillä myös töissä. Minulla on mahtava keikkatyöpaikka, viihdyn siellä hyvin ja työ on antoisaa. Mutta kaikki työtunnit ovat pois opiskelusta ja urheilusta. Kaikki opiskelu on pois urheilusta. Kaikki urheilu on pois opiskelusta. Kaikki on pois jostakin. Miksi urheilu sitten on niin tärkeässä roolissa? Koska jos en urheile, sairauteni pahenevat. Säännöllisellä juoksutreenillä olen saanut pidettyä spondylarthropatiaoireet (crohniin liittyvät niveltulehdukset) sekä selkärankareuman kurissa. Liikunta myös laskee stressitasoani, mikä auttaa crohnin pysymistä remissiossa tai vähäoireisena. Aineenvaihduntani vaatii liikuntaa. Kävely auttaa stressitasoon ja aineenvaihduntaan, mutta jostain syystä pahentaa niveloireita. Juoksu tai hölkkä on nivelilleni ja selkärangalleni ystävällisempää. En ole vielä keksinyt, miksi näin on. Kaikenlainen elimistön kuormitus myös pahentaa sairauksiani. Myös liiallinen fyysinen kuormitus. Ajan kuluessa olen oppinut tietämään, millainen määrä fyysistä rasitusta on ok.

No, kyllähän sitä noin periaatteessa pitäisi mahtua vuorokauteen 4-8 h opiskelua, 0.5-2h liikuntaa ja silloin tällöin 7-11 tunnin työvuoro. Mutta entä kun arki on täynnä muuttujia? Entä kun elimistöni onkin sellainen, että se tarvitsee myös lepoa. Riittävästi. Välttämättä eivät riitä hyvät yöunet.

Ensisijaisesti olen kuitenkin äiti. Kaikesta muusta voin tinkiä, mutta äitinä olemisesta en. Mutta kuten kaikki vanhemmat tietänevät, lapsi vaatii aikaa ja läsnäoloa. Ja jos olet lapsen ainoa lähivanhempi, kuten minä, aikaa ja läsnäoloa vaaditaan enemmän kuin kahden vanhemman perheessä. Lapsesta on huolehdittava (ja lemmikkieläimistä), vaikka olisin kipeä, väsynyt, tai tekemättömien töiden pino kasautuisi vuoren korkuiseksi. Olen äiti, ja tyttäreni on tärkein asia elämässäni. Ja suurin syy, miksi minun olisi pysyttävä tasapainossa.